Journalismia? (Aika laukkaa)

 

http://www.youtube.com/watch?v=MYiahoYfPGk

Kirjoittaja on säilynyt sikäli onnellisessa tilassa ettei hänen ole tarvinnut aikatauluttaa arjestaan juuri muuta kuin työssäkäynnin. Senkin sopivan harvoin. Näin tuskin olisi, jos kirjoittaja elisi suuremmassa etelän periferiaatissa, missä kuohuvat metallimassat iskevät kiilansa Helsingin sykkivään ytimeen.

Voidaan kuitenkin pohtia, onko aikataulutuksesta pelkkää harmia? Monelle soluttautuminen raksuttavaan rattaistoon saattaa tuoda epämääräisen turvan tunteen ajan kehän ulkopuolisilta ilmiöiltä. Kaikki on hallinnassa kun elämä kulkee kuin kone, käy kuin kello. Sitten, rutiinin pirstoutuessa, ihminen vaihtaa aikaa. Hänen aikansa pysähtyy tai hän hyppää vieraaseen aikaan (aikaportti).

Kirjoittaessani tätä blogia tapahtuu aikahyppy vieraaseen, virtuaaliseen aikaan. Tämä aika oli aikoinaan vapaa, mutta vaikuttaisi siltä että kapitalismi on aitaamassa karsinaa.

Kello käy ja raksuttaa, mutta kelloon saatta tulla pysähdyksiä. Pahimmillaan halvaantunut viisari putoaa lasin pohjalle, kun taas toisinaan tomerat kaappikellot saattavat lyödä ikuisuuksia. Kaikilla kasarin lapsilla ei ole rutinoitunutta työ/vapaa-aikakelloa.

Pysähtymisestä toimivat hyvänä esimerkkinä nämä niinkutsutut lamaveteraanit. Heidän ulkoinen habituksensa on nuhjaantunut näyttely siitä, miten 90-luvun alun suomessa pukeuduttiin. Olen pohtinut, tuoko tämä toinen puhdistus mukanaan vastaavanlaisen kokoelman vahanukkeja? Jähmetetyt kerääntyvät suurille tulille, unohtavat kameravalvonnan.


Työkello jakaantuu kaikista lähemmäksi kuvaa alkukellosta säädettyine taukoineen. Toisissa paikoissa tämäkin kello rikotaan. Viisari ei käsitä tauon todellista sisältöä.
Vapaa-aikakello taas voi rihmastoitua valtavaksi spiraaliksi tai taantua toimimattomaksi ajattomien ajatusten kerääntymäksi. Ihminen päättää itse lyöntien ja viisareiden määrään. Kolmiulotteinen lukema monistautuu kiertyen syklinä kaukaisuuteen.

Elämän rajoittuminen tiettyyn aikalokeroon voi olla aika vaarallista. Karkelointi aikakenttien välillä kun on aikamoinen lysti ja elämä ilman huumoria on arvotonta koska kaikesta voi vääntää huumoria. Huumori on käsitteiden suodatin meissä kaikissa ja oli se arvoiltaan millainen tahansa, sitä ei voida mitata naurun määrällä. Rahaa tuottava huumori ei (tod.) ole huumorin kuningas niin kaun kun kerjäläinen käpertyy värssyynsä vihreiden valojen yössä.

Työ ja vapaa-aika kietoutuvat väistämättä toisiinsa:
Työvapaa-ajala teemme kaikkea mikä tuottaa. Jopa kaikkea sellaista, mikä tuottaa rahallisesti, mutta pääsääntöisesti kaikkea, mikä tuottaa arvonaan jotain muuta kuin rahaa eikä kaikkea voida mitata. Rahalla taas on huono arvomaailma

Vapaalla työajalla me otamme erivapauksia työstä. Oikeutettuja tai epäoikeutettuja. Olemme lounastauolla, jota saatamme venyttää. Käymme tupakalla kahvitauolla tai hörpimme sumppia taukoajan ulkopuolella. Teemme työtä tai välttelemme sitä. Varastamme pomolta. Joskus oikeus on vain otettava omiin käsiin. Epäoikeutettu käytös (työn häikäilemätön tehostaminen, ylimääräisten tehtävien ja vastuiden sysäys, megamittaaminen, kiusaus) saa vastauksekseen epäoikeutettua vapaa-aikaa ja skisma on siinä, ettei kumpaakaan voida mitata rahalla.

Olipa vapaa-aika millaista tahansa, se tuottaa. Vapaa-ajasta ei silti makseta palkkaa. Miten vapaa-aikaa voisi muka verottaa?

- Eiköhän siihen keinot keksitä, Jyrki Katainen virnistää ja suomettuu kahden ilmansuunnan korruptioon.

Vapaa-aikaa voidaan verottaa vasta kun siitä maksetaan päivärahaa, kansalaispalkkaa, enkä minä tarkoita tällä ansiosidonnaista päivärahaa, vaikka kansalaispalkka on ansaittu. 

Tämän kirjoituksen aikana naapurini poistuivat huoneistoistaan, koska minua ei voitukaan mitata. Itse olin kuitenkin mitannut aikani tarkasti joukkoliikenteen rytmiin ja saavuin ajoissa perille agraarin periferian pimeyteen.