Kanro kirkuu

Joulu se tulla jolkottaa, vaan me emme vaivu valkoparran alle ihan vielä. Jätämme tontut tunturinsisäiseen ikeeseen, kuin kaivosmiehet Chileen, unohdamme kaupoissa jo näkyvät jouluoluet sekä pian jokakajarista kaikavat kristuksensyntymärallit. Tungemme jopa vahaa korvakäytäviin välttyäksemme vesitornin kelloilta.

Ennen joulua on nimittäinen kansallinen romaaninkirjoitus kuu!
(Olen pahoillani jos yhdyssanat eivät menneet oikein)

Siis National Novel Writing Month

Tarkoituksena on takoa 50 000 sanaa kuukauden aikana. Sivuina se tekee mitä tekee mutta muutama asia on selvä:

Kansallinen tarkoittaa ainoastaan sitä, että kirjoittaminen tapahtuu (periaatteessa) suomessa suomenkielellä
(käytännössä molemmat seikat voivat olla sovellettavissa. Joku kirjoittaa anglitskiksi, toinen saameksi, kolmas vieraalla mantereella äidin kielellä). Itse kirjoitettavassa asiassa kansallisaatetta tulisi kuitenkin välttää. Meillä on jo aivan tarpeeksi nationalistisia romaaneja. Romanien nationalismista en ole niinkään kiinnostunut.

Myös romaanin romanius ei ole selviö. Siihen voi eksyä kyllä (kerjäläis)romaneja sekaan rappeuttamaan vähänkin kansallismielisyyden, mutta se ei tarkoita että kyseessä olisi romaani. Romaani nyt vain on hyvä yleisnimike 50 000 sanan pläjäykselle. Kvantitatiivisuudessaan sisältö voi olla mitä vain, mutta minulla on kyllä suunnitelmat, mitkä saavat tekoni muistuttamaan romaania (miksei romaniakin) kvalitatiivisella mittarilla.

Se, mikä on ainakin selvää on se päivänselvä juttu, että tässä projektissa vaaditaan kovaksikeitettyä kirjoitustointa.

Yönselvyys taas ei tule paikasta, vaan ajasta. Kuu on enimmäismäärä jonka 50 000 sanaan saa kuluttaa. Tietenkin, jos resurssit antavat myötä, voi romaaninsa myös kirjoittaa kuussa, mutta tälle alueelle ei valitettavasti näyttäisi olevan vielä omaa foorumiaan.

Siihen hetkeen, kun meillä suomalaisilla on oma kivinen möykkymme avaruudessa pyhitettynä ainoastaan romaanien kirjoitukseen, menee aikaa.

Kirjoituskone

Blogin kannalta, tämä voi tarkoittaa hiljenemistä, mutta mikään ei ole varmaa. Saattaahan olla, että pyhissä vimmoissani meluan sitäkin enemmän. Aika näyttää tai sitten se piiloittaa. Ajalle on annettu (juutalaiset) määritteet saarnaajan kirjassa.

Samaan aikaan me toivomme Pekka Jäntille (ei mikään mäntti) menestystä kisailuun Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnosta (ellei sitä ole jo jaettu).

Q

Oma teokseni saattaa käsitellä kuuta, tai sitten se käsittelee jotain ihan muuta.
Nimenä on jokatapauksessa:  Q-hullut (Kinetic Qnatiques)

Ehkäpä jokuyö, joku pääsee lukemaan (jotain).

Bau(m)!

Uupuu, uupuu puu
Heiluva havu liehuu
Liehuva havu heiluu
Heiluva havu liehuu
puu, puu uupuu




Puu, kasvustomme perusta, esiintyy mittavina röykkiöinä myös täällä kylmässä pohjolassamme ja puustapa on sekin lokero valmistettu, jossa minä säilytän puista päätäni. Niin hyvää puuta.
Puusta voidaan rakentaa stranitsoja moneen lähtöön ja onkin kummaksuttavaa, miten puuta on niin vähän hyödynnetty. Puutalon erityinen mukavuus kun piilee siinä, miten se on kesällä kylmä ja talvella lämmin.

Toisaalta, olisiko lähiö mitään ilman betonia? Kuvitelkaa puinen kontula ja sijoittakaa sinne kolmikätinen kiinalainen sanelemaan käskyjä.

Miettikää kolmikätiselle kiinalaiselle miedolla lämöllä kypsennetyt naudan silmät ja kas: Kiinalainen kohoaa kuumailmapallona kaakkoissuomen taivaalle.

Kouvolassa, joka on tunnettu kaikesta muusta kuin puisesta rakennuskannasta, puun haltuunotto rakennusmateriaalina vaikuttaa hyvältä, ellei jopa loogiselta vaihtoehdolta.
Puusta rakennettaessa on vain muistettava eristää ääni. Ei äristä.
Vituttaa kuulla kaiffarin räkätipat.
Tämä ei tietenkään ole rakennusmateriaalista itsestään johtuvaa. Samankaltaisiin ilmiöihin törmää kerrostalossakin.

Porvoossa on hyvänlaatuinen (ja hintainen) puutaloalue, vähän sivussa ja vastarannalla vanhaa kaupunkia.

Pispalan idyllistä kertoo Lauri Viidan moreeni ja siinäpä kelpo teos. On kone joka imettää ja kone joka lypsää.
Raktaattikone tekee raktaatteja. 

Hyvä ajankuva: Halla-aho hovioikeudessa

Poronhoitoalue 1:ltä tiedotettiin aikoinaan, ettei kirjoittaminen yksinomaan ole vaarallista. Se on myös rikollista. Pahimmillaan nuorisorikollista. Hyppää bussiin, mene keikkapaikalle, hyppää bussiin, mene keikkapaikalle, keikkapalkalla á 11 euroa, vetäydy keikkatauolle ja sitten kymmenen vuoden jälkeen tule fyysisesti parempikuntoisena, pirteänä ja talkoohenkeä uhkuen takaisin. 

Palkkasotilaanakin kohua herättänyt Marco Casagrande hehkutti ammoisessa citylehden haastattelussaan, kuin työttömät pitäisi laittaa mottitalkoisiin. Olisi ratikassa kivempi istua ympärystö täynnä virkeitä työllistettyjä. Pohjoisen asukeille, raitioliikeenteen puutteesta huolimatta, on ilmeisestikin tarjoutumassa tämänkaltainen mahdollisuus. Siinä voi ohessa sotiakin jos aikaa jää.

Kaikki on ikuisuudessa ja sisäänrakennettua, mutta jos on ihan hakoteillä niin voi vetäytyä lässytyssukkulaan ja risteillä miljardeihin maamme kaltaisiin paikkoihin.

Punaniska - Punavuori - Niskavuori

Lakko. Siinä syksyinen sana joka kumoaa marjankasvun ja potkii alleen metsään eksyneet thaipoimijat.
Lakkoja kaikkialla. Oransseja palleroita Parisiin kaduilla ja pohjolan tuulisilla aukioilla.
Ja onneton tyttö jyskyttämässä umpeen poltettua ovea.

Lakko on maalattu punikkipiruksi seinälle, mutta ei syyttä. Taloussanomain artikkeli antaa hyvät syyt sille miksi lakkoja pitäisi pelätä. Mitä lakolla voitaisiin aikaansaada ja miten lakolla halvaannutettaisi yhdyskuntarakenteet. Käsittelevät lakkoa mekanismina hyvässä ja pahassa. Huonosta lakosta ei totta vie lakkoilijat hyödy. Marjassa ei saa olla matoja. Vain madoton marja on muurain ja hillassa hillon alku. Hehee

Lakkojen syihin vain ei pureuduta. Puuttuu inhimillinen tekijä. Jokuhan saa siihen vihaan, josta lakko syntyy ja hotellit palavat. Tosin, nyt näsäviisastelua jatkaaksemme, voidaan myös todeta, että vihaa voi kanavoida typerämminkin kuin lakoilla.
Viha on lihaa, lihassa on vihan vastustamaton käry. Sillä me kaikki elämme. Lihalla lihoamme.

Ja minä, minä käyskentelen viisikymmentäluvun elokuvista tuttuna perheen päänä yläkertaan ilmoittamaan jälkikasvustolle siitä, että pian on tehtävä viranomaisille ilmoitus teistä kaikista.
Siis rautateistä, moottoriteistä ja jalankäytävistäkin.

Jalan käytävistä käsikäymälöistä.

Mr. Taleban

Osama on jälleen bongahtanut uutisiin.
Tästä onkin jo aikaa. Konsanaan koko maailma kohisi bin Laadenista, mutta sitten ukko hävisi.
Nyt vanha tarraparta on jälleen astunut estradille.

Vaan miksi ranska? Vastahan sielä oli ne polttoainemellakat.
Heti kun homma vähän rauhoittuu, niin sitten uhkaillaan jo terrori-iskuilla.
Jättäisi nyt ainakin lentokoneet rauhaan.

Osama voisi ottaa ihan iisisti. Se kun kuitenkin hillailee jossain isossa itämaan teltassa vesipiippu huulilla, musta parta papiljottikiehkuroilla. Ja jos Osku isäänsä tulee, niin ei luulesi olevan valittelua Haaremin pienuudessakaan. Osama bin Laden virkistyy niissä puroissa jossa neitsyet pesevät jalkapohjiaan.

Näemme öljykylvyn uudistaman sulttaanin.

Ja se bosnian sota oli kauhiia..

Jutusta toiseen mutta teema pysyy kuin kastunut raskas lumi illan tullen uudelleen jäädyttyään.

Kun keinotekoisesti luotu allas tyhjennetään, paljastuu pohjalta se kaikki mähmä mitä emme halunneet nähdä. Tietenkin, jos paikat on pidetty puhtaina, ei syytä pelkoon ole, mutta viisas ihminen ei edes rakenna tekoaltaita vaan iloitsee veden luontaisesta kauneudesta. Harkitsemattomat siirrot kun voivat kuivattaa kokonaisia järviä.

On tunnettua, että asiaa kuin asiaa pyritään todistamaan "ulkopuolisin"mittarein.
Niimpä tästäkin löydöstä on helppo mitata, minkätyylinen sota on kaikista raain.

Tilastot puhuvat sen puolesta, että nimenomaan identiteettiin kohdistuva vaino, tuottaa eniten ruumiita. Ihmisiä joilla on sama kieli, ei juuri eroita mu kuin uskonto, siellä missä käsite on vielä voimassa. Tietenkin, katsontakannat ovat kukin tyylisiään. Jos tietyn uskonnon edustajilla on ollut identiteettiinsä perustuva hierarkinen etuasema juuri uskonnostaan johtuen, on vainon syyt ymmärrettävissä, vaan ei hyväksyttävissä.

Toisena tulee etnisyyteen perustuva vihanpito. Kielimuuri lauhduttaa jotain tai sitten etnisyys, joka on usein tuotettu paljolti halutun näköiseksi, käsitetään jopa kansan keskuudessa kaukaiseksi. Kansallisvaltio on vielä sen verran tuore juttu, että kansojen välisetkin kiistat saatetaan ymmärtää valtiojohtajain riitapukaroinniksi.

Pehmeintä näyttäisi olevan imperialistinen sotiminen. Etenkin kun kyseessä on monarkistinen malli. Kuninkaat mittelöivät keskenään, muut ovat alamaisia, ihonväristään, uskonnostaan tai jopa poliittisesta suuntautumisestaan riippumasta. Tämä tekee sotarikokset vielä leudommiksi.

Onko tästä tehtävissä johtopäätöksiä?
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kansat passuuttivat kaitsijansa ulos, alentuakseen vielä raaempaan toiseen maailmansotaan. Tämän jälkeen erilaisia yrityksiä on ollut passuuttaa myös valtiojohtajat menemään, mutta nationalistiset tahot ovat aina uudelleen löytäneet tiensä huipulle.
Sitten kun nekin on saatu karkoitettua, kysymykseksi jää, mitä tehdä papeille, agitaattoreille, kamppailulajiwasisteille, mediatrainereille sun muille.

Parempi vaihtoehto on ehkä kuitenkin elää rauhassa ja antaa joen virrata puhtaana.
Eikä kaikkea tarvitse välttämättä mitata ja jos nyt on aivan pakko, niin ainakin tuloksiin on suhtauduttava varauksella.

Porvoo

Porvoo on monille tuttu kaupunki, vanhemmalle polvelle etenkin väriliitupakettien kannesta. Me nuoremmat olemme kuitenkin tutustuneet hieman toisenlaiseen Porvooseen. Se ei ole enää mikään punavajainen Ruuneperiläinen pullamössöidylli. Ei. Sukupolvemme Porvoossa poltetaan kirkko, tapetaan vanha viaton mies keittiöveitsellä supermarketin eteiseen, lahdataan kylmänviileästi porukkaa mäkkärin jonossa ja mitä kaikkea.
Ei ole siis ihme, että ruandalainen kansanmurhaaja valitsee piiloittelupaikakseen juuri Porvoon.

Mistä tämä kaikki johtuu?

Vastauksia voisi hakea perinteisestä ne ovat kaikki syrjäytyneitä - teoriasta. Onhan nimittäin niin ettei yksikään surmatekijöistä tule idyllisestä keskustasta (kait) vaan sen ulkopuolelta. Kirkonpolttaja etelä-suomen tylyiltä peltolaakioilta, puukko-Mäck kaukaa Kotkan Karhulasta ja autosurmaaja Kamppulasta, Porvoon pahamaineisimmasta lähiöstä.
Tämä Gammelbackan lähiö, ei kuitenkaan ole likimainkaan niin kauhea asuinalue mitä pahat kielet kertovat. Maineensa se on ottanut kannettavakseen vuosikymmenten takaa ja itse paikalla asuneena totesin seudun sangen rauhalliseksi. Vain yhtenä yönä heräsin pistoolin laukauksiin.

Olisi kuitenkin turhaa jakaa Porvoo kahtia porvarilliseen keskustaan ja sitä ympäröivään ongelmaperiferiaan. Tosiasiassa kun suurin osa Porvoosta koostuu sangen tylsistä ja uudenaikaisista pientaloalueista. Osan asukkaista muodostaa vaurastuneet helsinkiläiset.
Porvarillisuutta alueella on kuitenkin havaittavissa, jos mittarina on citymaastureiden määrä. Porvarillisuus on ollut myös fakta kunnallisessa politiikassa ja katsokaa nyt, miten kaksikielinen virnuilu on vaihtunut mykkään apatiaan.

Ennenkaikkea Porvoo on tylsä ja sisäänpäinlämpeävä kaupunki. Sillä ei ole kellekkään juuri mitään muuta tarjottavaa kuin tämä aiemmin mainittu ruuneperiläisidylli. Vanha kaupunki imee turisteja pikkukuppiloihinsa ja joen varrelle on ankuroitu kivoja laivoja joista voi ostaa olutta.

En ole kuulut kovinkaan monen porvoolaisen kehuvan aluettaan. Natiivitkin lomailevat purjehtimalla sieltä kauas pois. Silti, kaikki Porvoolaiset jaksavat olla Porvoolaisuudestaan paskantärkeitä. Muukalaisia ei haluta paikalle, eikä mikään ihme, jos he kerta ratkeavat ennemmin tai myöhemmin veritekoihin. Tietenkään ei ajatella vihamielisen asenteen olevan syy tähän kaikkeen.

Oli miten oli, minä en (luojan kiitos) siellä enää asu. En ole asunut aikoihin.
Jälkiviisastelen vain että on hyvinkin luonnollista että ajastaan kenties jopa vuosisatoja taakse jäänyt kulttuuri ja asennemaailma, saa vastakohdakseen näin rajun pimeän puolen. Useimpien kaupunkien varjot kuin koostuvat lähinnä väkivaltarikoksista, mutta Porvoo ottaa oikeudekseen omia mitä rajuimpia murhapolttoja ja veritöitä.

Ehkäpä tämä kaikki voi olla Porvoolaisille terapeuttista. Tylsistyneenä sylinteritorttujen kehään päivästä toiseen, he voivat muistuttaa itseään siitä, että onhan kaupungi Runebergiläisyytensä lisäksi myös elokuvakelpoisten tragedioiden estradi.

Ark(t)inen maanantai

Asiat ovat tältä päivältä jo puhuttu puolestani.
Villi poika keinussa, keinuu keinuu korkeaan

Sunnuntain saarna

Vitsakone

Jälleen minä mokoma köyhä jaan informaatiota jonka joku varastaa ja pariisissa nauretaan mustien lasien takaa dostojevskiläiselle idiootille.
Otettiinpa tietoa, varastettiinpa tai lainattiinpa, kiitosta ei tule, mutta sehän on itsestään selvää. Tiedon uudelleenkäyttö on joka tapauksessa tiedon kehitystä mutta kaikki kehitys ei tietoa jalosta.
Huono tieto ei tietenkään edes ole varastamisen arvoista. 

Mustavalkoisuus on osa bipolaaria identiteettiä ja ainainen harmaus siinä välissä on depressioita. Värikkyys piileekin siinä, ettei asioita psykologisoida vaan ne pyritään näkemään sellaisinaan hyvässä ja pahassa jota kauneus ei katso.

Deleuze ja Guattari ovat puhuneet halukoneista ja asioiden halukoneistaminen on modernia jos jokin. Post- tai transmodernia (pahoittelen sitä että itseoppineena käytän näitä akateemisille tahoille omistettuja termejä) lienee asioiden hakukoneistus. Hakukone on aikamme kone. Siinä ihminen hakee ja hakee, mutta mitä? Löytyykö ihmiskunnalle uusi asento?

Olisi mieletöntä haukkua Google diktaattoriksi koska google ei ole yksipuolinen sanelija. Toisekseen me kaikki täällä virtuaalitilassa toimimme G-voimalla. Google on järjestelijä (lieneeköhän sillekin jokukiva latinnos), tiedonjaon edesauttaja joka on juurikin taltuttanut diktaattorit. Diktaattorit ovat googlen virranlähde jolla se toimii. Google jakaa, jotta joku voi taas varastaa, mutta varas ei yllä koskaan huipulle sillä ennemmin tai myöhemmin, joku varastaa myös hänen omaisuutensa.
Kun me kaikki lopulta varastelemme toisiltamme, ei varkaus ole enää mikään synti. Tekijänoikeudet pyrkivät oikeudenmukaisuuteen suhteutettuna rahalliseen maailmaan. Puolueetonta oikeudenmukaistajaa ei taida olla olemassa, tuskin koskaan tulee. Siksi varastelu saattaa olla pyhitettyä.

Hesarin mukaan Facebook on Googlen pahin vihollinen. Se saattaa olla totta. Voisimme siksi sanella Googlen olevan epäsosiaalinen kordinaattori, siinä missä Facebook järjestelee tiedon lähtökohdiltaan sosiaalisesti. Facebookilla on ihmisten kasvot ja ehdot, mutta Googlessa toimii kasvoton kone, joka kasvaessaan saa yhä suuruudenhullumpia ideoita. Juuri siinä Google muistuttaa diktaattoria, missä facebookissa velloo rehellinen kansanvalta, ainakin näennäisesti.

Kell tieto on se tiedon kätkeköön. Tiedon pitäminen itsellään voi olla viisasta. Etenkin jos sen aikoo joskus julkaista päätä huimaavana paukkuna, mutta jättäytyminen virtuaalisen tiedonjaon ulkopuolelle, tarkoittaa virtuaalista syrjäytymistä. Tai sitten ei: Kyseessähän saatta olla peräti virtuaalierakkous. Tiedonjako hyödyttää kiittämätöntä yhteisöä ja haluttomuus verkostoitumiseen on sosiaalisen tai epäsosiaalisen hakukoneen vihollinen.
Näin minä täällä sanelen.

Lopuksi vietämme hiljaisen hetken Ior Bockin muistolle.

Etutalvi

Me täällä toimituksessa alamme olla viimeinkin tyytyväisiä Kataisen ulkoiseen habitukseen, vaikkei tule päivää jolloin toimitus hyväksyisi mukisematta kokoomuslaisen politiikan. Turha virnuilu on kuitenkin poissa ja sanastosta puuttuu porvarillinen imelyys, tai ainakin melkein.

Me täällä toimituksessa olemme myös hieman kohmeessa, mikä on ymmärretävää, koska kalasteltuamme hyvässä seurassa, rakensimme laavun kalliolle, joka kohosi vastapäätä sellaista selkää, josta tuuli kyllä pääsee puhaltamaan, vaikka sen ei uskoisi niin tekevän, kun täysikuu nousee pilvettömälle taivaalle. Vielä vähemmän uskoo niinkin pahan puhurin jälkeen, joka herättää äänellään hereillä ja vihmoo pakkasilmaa rikkoutuneen makuupussin aukoista sisään, niin, sellaisen tilanteen jälkeen ainoastaan vitsailee sillä että aamulla sataa räntää, mutta jos niin oikeasti tekee, ei ole mikään ihme, että leiri puretaan sotilaallisesti kolmessa minuutissa ja suunnataan paluumatkalle järvelle, jossa on huolestuttavan kokoisia aaltoja ja siellä sitä taistelaan tuulen oikkuja vasten kunnes ollaan satamassa, josta puolen poukamaa on jäätynyt umpeen ja rännäntulo vaihtunut lumeksi. Jäljelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin rikkoa pintaa airolla, toisella sauvottaessa vauhtia pienoisjäänmurtajaan.
Rannalla saatoimme todeta kesän olevan ohi.
Tällaisen reissun jälkeen osaa jälleen arvostaa kehittyneen nykyaikamme erinäisiä mukavuutta tuottavia hienouksia, sekä etenkin niitä duunareita jotka tekevät töitä katotta säällä kuin säällä, sekä toki myös niitä, jotka hikoilkevat raskaan ikeensä alla toimistotiloissa.
Osaa myös tuntea myötätuntoa niille joilla ei kattoa ole ja jotka saatetaan silti laittaa raatamaan katteettomille lupauksille.
Ennenkaikkea osaa arvostaa saunaa.

Populismista on aina oikein näpsäyttää, mutta populismia ei suinkaan pitäisi kokonaisuutenaan kitkeä. On epätasa-arvoislähtökohtaista, jos politiikasta saadaan puhua ainoastaan asiantuntijajohtoisesti. Kansanedustaja kun edustaa kansaa, tai ainakin sen pitäisi niin tehdä. Siksi olisi kohtuullista että kansa saisi jauhaa paskaa, sisälsi se sitten mureaksi rapeutuneita kahvinpuruja tai ei. Korvan on kuultava mitä popula pakisee.

Katainen on kuitenkin oikeassa siinä, että Populismi ei käy aatteksi. Valtiota jonka ideologiana on populismi ei ole koskaan ollut olemassa ja tuskin tulee. Kokoomus on kuitenkin itsekin yrittänyt populismia.
Kaikkihan me muistamme Ukko Metsolan (nimi ei taatusti ole sattumaa) eurovaalien alla, jolla yritettiin kyllä kalastaa niitä ääniä, jotka nyt ovat valuneet perssuomalaisten laariin. Samoin kaikki ne hanskatalkookuvat ja muut reklaamit, joilla on valitettavan osuvasti sihdattu viime vaaleissa ihmisten populistiseen sisimpään, joka juuri kumpuaa duunarismista.  
Uskoisinkin niin, että kokoomus on epäonnistunut tuoreimmassa populismistrategiassaan ja haluaa siitä luopua. Se ei enää voi imeä tätä piirrettä vihreään työvänpuolueeseensa. Siksi se haluaa hiljentää jäljelle jääneet populistit, jotka ovat populisminsa yhtä lailla ryövänneet alkupopulistilta pulppuajilta (jotka eivät ole kotoisin oikeistosta), mutta jos kokoomus ei saa imettyä itseensä populismia, niin ei ilmeisesti saa kukaan muukaan. Se on ehto  hallitusyhteistyölle ja perussuomalaisten lopun alku, jollon siitä tulee tuikitavallinen porvaripuolue muiden joukkoon, mitä se oikeastaan onkin jo. Erona on vain ja ainoastaan populismi.
Ilman populismia perussuomalaisuus on helposti käännytettävissä takaisin peruskokoomuslaisuudeksi.

Kataisen perusteet populismikritiikkiin pilaavat kuitenkin kaiken sen, mistä olen muka-järkiintynyttä-Jyrki-boyta tässä pakaralle taputellut. Nimittäin vastuunkanto.
Sana on kyllä kaunis ja vastuu on tunnetusti vapauden toinen puoli, mutta mielestäni niin Jyrki kuin Jyrkin kaveritkaan eivät voi juuri kerskua harrastaneensa vastuullista politiikka. Jos populismi perustuukin erinäisiin möläytyksiin ei-kenenkään naamojen taakaa, ovat populistiset möläyttelijät ja popula itse usein vastuuttoman politiikan aikaansaamia soraääniä. Asioiden vastuutus kun näyttäisi jatkuvasti pienenevän. Sitä mukaa, kun päätäntävalta siirtyy yhä enemmän pääoman hanskoihin, tahot voivat paeta vastuutaan jota heillä ei oikeastaan ole. Yritysjohdossa puistellaan käsiään.

- Näin tässä vain kävi.

Me täällä toimituksessa olemme köyhiä, mutta jotenkin perusteettoman optimistisia. Optimismimme kun ei perustu populismiin, jota emme tietääksemme harrasta, eikä myöskään kapitalismiin, jonka koemme viholliseksemme vaikka aivan muiden tavoin elämme keskiluokkaisina sen sisällä. Optimismimme ei myöskään perustu sosialismiin, mutta se, että me täällä toimituksessa olemme sosialistisia ja sosiaalisia, saattaa tehdä meistä optimisteja.

Talvi Polumglassa

 

Venäläisten taidossa suureen kerrontaan, jossa ihmissuhteet linkittyvät suoranaisesti tai verrannollisesti yhteiskuntaan, eikä kaikkea alitajuntaista tai yleisesti selittämätöntä pyritä psykologisoimaan, on mielestäni jotain ihailtavaa. Tämän lisäksi maassa on kehittynyt erinomainen itsesensuurin taito, jota käsiteltävä elokuva ei ehkäpä onnistuneimmin ole noudattanut. Se nimittäin suututti puolustusministeriön ja sotaveteraanit. 
Kyseessä on kuitenkin sen verta erinomainen elokuva, että kiinnostuneen lukijan olisi se syytä katsoa ennenkuin lukee tämän analyysin. Suututus on lähes aina tae hyvästä laadusta, etenkin jos suututetut tahot ovat noinkin korkea-arvoisia.

Filmin digi-info kertoo elokuvan olevan varsin humaani mitä se onkin. Päähenkilö ei ole mikään kovaksi keitetty kenttäsankari, vaan sotasairaalaan joutunut upseeri, joka kärsii saksalaisten huuliharppukostajien tuottamista traumoista, jota lieventää "satunnaisella" lääkkeen juonnilla. Kun näytetty jazzfilmi vaihtuu kuvaan vangituista Fritzeistä, mies saa tarpeekseen ja karkaa sairaalasta, kostaakseen fasisteille.
Tässä vaiheessa kuvankäsittely on vielä urbaania. Ihmisiä vilisee siellä täällä paljon ajoneuvoineen ja meno on muutoinkin hektistä. Perivenäläinen kurjuus loistaa tietenkin läpi sieltä täältä, mutta valoa välkkyy, onhan kyseessä kuitenkin syksy 1944, neuvostoliiton kannalta jo optimistisempi aika.

Oikeastaan se, mistä elokuvassa on kyse, tulee selväksi jo alkumetreillä. Fasismin vastainen taistelu kiteytyy kommendantin toimistossa näkyvään propagandajulisteeseen, jossa vatsakkaaksi kuvattu vihollinen muistuttaa kovasti kommendanttia itseään, joka ei virkansa puolesta ole juuri muuta, kuin yhdenlaisen fasismin edustuksellinen toimeenpanija. Tällaisia viitteitä toki näkyy myöhemminkin. Aseistakieltäytynyt, mutta palvelusta suorittava radisti kertoo joka maalla ja ajalla olevan oman Hitlerinsä. Saksalaiset ovat luonteeltaan loppuenlopuksi hyvin samankaltaisia kuin venäläiset. Fasismi perustuu valtaan, ei kansanluonteeseen.

Kommendantti uhkaa kenttäoikeudella, vaikka luutnantti tahtoisi rangaistuspataljoonaan, mutta lopulta käy niin, että luutnantti löytää itsensä "rakennuspataljoonan" johdosta. Kyseessä on ryhmä, joka koostuu saksalaisista sotavangeista ja eritavoin palveluskyvyttömistä vartijoista sekä kovasti Stalinia muistuttavasta Vääpelistä ja ryhmän tehtävänä on rakentaa majakka liittoutuneiden joukoille jonnekin päin pohjois-venäjää. Luutnantille asetelma ei luonnollisestikaan sovi, mutta hänellä ei ole mahdollisuuksia.

Matka siperiaan alkaa myös muuttaa kuvan käsittelyä. Siitä tulee luonnollisesti pimeämpää, mutta varsinaisesta synkkyydestä ei ole kyse. Junamatka kun on matka ajassa taaksepäin, synkkien havumetsien pimeyteen jossa vastassa ei ole edes asemarakennusta vaan rusakoita metsästävä starikka, joka toimii siinä ohessa matkalippujen myyjänä. Rakennusryhmä astuu välittömästi vaunusta jonkinlaisen maagisen realismin keskelle ja asetelma vahvenee kun he saapuvat, ensiksi jokeen molskahdettuaan, kylään. Tässä vaiheessa paatunut luutnantti alkaa inhimillistyä, koska hän kokee saman tragedian minkä vangit: Vajoamisen suohon keskellä siperian talvea. Paljon pahempaa ihmiselle voi tuskin tapahtua.

Kohtaus jossa kylänakat ja harvat ukot ovat talikoineen vastassa on kaikessa pysähtyneisyydessään hyvin maalauksellinen, mutta hetki antaa viitteitä myös siitä mihin tilanne voi kehittyä, kun leskittyneeseen asutuskeskukseen saapuu miespuolisia vankeja vartioineen. Vääpeli haluaa pitää vangit kasarmeissaan, mutta alati lempenevän luutnantin myötä, jonka auktoriteetissa on alusta asti tiettyä ongelmallisuutta, käy niinkuin käy. Vangit ja naiset solmivat suhteita, lempi leimahtaa arktisissa olosuhteissa jossa ympäristö muistuttaa pakanallista venäjää.
Asetelmassahan on paljon suomalaista. Itse maisema on jo kuin mistäkin karjalaiskylästä, mutta tosihan on, että venäläisvankeja omassakin maassamme asutettiin maatiasväestön keskelle, sillä aikaa kun miehet sotivat rintamalla. Tämä on dramaturgisesti herkullinen asetelma, jota maamme elokuvateollisuus ynnä muu taide on hyödyntänyt kovin vähän, jos ei ollenkaan. Ilmeisesti fasistiset asenteet ovat täällä uponneet itänaapuriakin paremmin kansan kallostoon.

Kylässä tapahtuva elokuva etenee loogisessa yhteydessä majakan kohoamisen myötä. Tornin kasvaessa, myös kyläläisten ja sotilaiden välinen kiintymys kasvaa. Torni on tavallaan elokuvan onnellisuuden mittari vaikka kaikki ei tietenkään ole kokoaikaa niiinkuin pitää. Erään lesken kuolleeksi julistettu mies palaa yllättäen kylään ja Vääpeli, joka alussa on varsin vitseliäs, aikookin tehdä liian liberaalia politiikkaa noudattavasta upseerista ilmiannon, johon hän välikädeksi tietenkin pakottaa nuoren radistin.
Ja taka-alalla heiluu kylähullu postinkantaja susivaljakkoineen, jonka ainoana tehtävänä on tuoda kuolinilmoitukset. Epäilyttävä tunnelma laskeutuukin juuri siitä, kun hänellä ei ole mitään tuotavaa, mutta rekiajelu jatkuu. Katsojaa varotetaan.

Jotain erityisen symbolista on kohtauksesta joka taittaa leskien epäluulon saksalaisiin, joiden ryssäfobiat ovat jo huomattavasti aiemmin kaikonneet. Nimittäin mies ja nainen, kansallisuudestaan riippumatta keskittyvät olennaiseen ja elannonhankkimiseen, toimituksiin joissa ei loppuenlopuksi voi olla mitään fasistista. Onkin kuvaavaa, että yhdessä ammuttava karhu (venäjän symboli) on kamera. Elokuvassa siis hyökätään juuri venäläisten (fasistisia) arvoja vastaan.

Itse päähenkilönä toimiva luutnantti räpiköi irti alkoholismistaan, jotta hän pystyisi saavuttamaan asuttamansa talon tyttären sydämen. Luutnantin ja tytön välillä roihuaa nimenomaan nuori ja viaton lempi.Kuvaavaa on että tornin ollessa liki valmistunut on tavoite miltei saavutettu.

Venäjä ei kuitenkaan tunne onnellisia loppuja ja vaikka annetut oletukset antavat vihiä ilmiannon tuottamaan problematiikkaan, tulee loppuratkaisu, jossa uusi upseeri tulee ilmoittamaan tornin ja sitä kautta vangit tarpeettomiksi, musertavan yllätyksenä. Juuri kun kyläläiset ovat saavuttaneet vankeihin tasapainon, luutnantti neidon kiintymyksen ja rakennuspataljoona sille asetetun tavoitteen, kaikki pyyhitään pois ja vangit ammutaan. Aika on kuluttanut rintamaa 600 kilometrin päähän, mutta kylässä se on pysähtynyt.
Tavallaan teloitus symboloi myös sotilaan lempeä, joka kuolee yhtä äkillisen brutaalisti sotilaan siirtyessä uusille tantereille.

Teloitus on kuitenkin myös hyökkäys katsojaa vastaan, joka on niinikään ehtinyt samaistua elokuvaan jonka lämmin henki näin yllättäen nitistetään. Samalla se voi olla myös ohjaajan kaukainen viisaus siitä, mitä elokuvan jälkeen voi tapahtua. Venäläiset eivät ole valmiita hyväksymään saksalaisia ja venäläisiä tasavertaisina ihmisinä ja näkemään fasismin todellista luonnetta ( myös neuvosto)yhteiskunnan rakenteissa. Ei sovi suureen isänmaalliseen sotaan, että pahis löytyykin NKDV:stä.
Vaikka tällaisia humaaneja sotaelokuvia on nähty aiemminkin, kuten esimerkiksi käki, on polumglan eroittava tekija juuri humanismin poliittisuus. Elokuva ikäänkuin osoittaa, mistä fasismissa on kyse ja tätä ei varmastikaan monet ole valmiita hyväksymään.

Lynkattiinpa ohjaaja tämän jälkeen tai ei (kyseessähän on 27-vuotiaan Artjom Antonovin esikoisohjaus) on hän jo esikoisfilmillään tehnyt paljon enemmäin kuin suomalaiset kolleegansa, joiden tuotoksien taso on ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut varsin surkea, tähän yhteen ainoaan elokuvaan verraten. 
Elokuva kun ei yksinomaan ole poliittinen. Se on yhtäaikaan psykologinen ja oivaltavalla tavallaan myös historiallinen, mutta minun tulkintani on poliittisluonteinen vaikka vilpittömän epäpoliittisesti liikutuin loppuratkaisun brutaaliuudesta.
Analyysista olisi tullut pilkkutarkempi ja pidempikin, jollei kello näyttäisi jo liikaa ja koneeni simahtelisi jälleen amilolle luonnollisen ylikuumenemisen johdosta.

Vihersyrjäytin

Korkeakouluihin haetaan lisää syrjäyttimiä.
Ei riitä, että mittari asetetaan tarpeeksi kireäksi. Jos pärjäätkin rahallisessa ja ajallisessa painostuksessa, tuotat vaikka tulostakin, aloilla joilla tuloksen tuotolla ei ole mitään tarkoituksenmukaisuutta verrattuna opetuksen sisältöön tai ideaan, sinut voidaan testata ulos.

Cannabis ei enää ole huumausaine, kun otetaan huomioon käytön laajuus. Kieltolaki siihen on yhtä mielekäs kun vuosisadan toisen kvartaalin alkometreillä voimaansaatettu kielto. Oli kannabis mitä tahansa, sitä ei ole tutkittu ja koska ei ole mitään näyttöä kannabiksen vaarallisuudesta, sen puoleen kuin myönteisyydestäkään, on mieletöntä potkia joku ulos paikastaan pelkän oletetun vaarallisuuden perusteella.

Kovempien aineiden vaarallisuus on perusteltua. Onkin oikein ettei alkoholin vaikutuksen alaisena saa ajaa autoa tai tehdä muitakaan vastuullisia rutiineja. Tämä on loogista, koska alkoholin haitoista työtehtäviin on selvää näyttöä. Cannabiksen tapauksessa näin ei kuitenkaan ole.

Alkoholikaan ei välttämättä huononna työruutineeja, mutta oletukset sille, että se näin tekee, ovat selviä. Kaikenlisäksi aineen vesiliukoisuus on pitävä todiste. Cannabis rasvaliukoisena aineena on sinänsä hämäävä. Polttelusta on voinut kulua jopa viikkoja ja testi on yhä positiivinen. On mieletöntä tuomita ihminen siitä, mitä hän on tehnyt viikonloppuna. Jos olet perjantaina ollut ravintolassa, olet maanantaina täysin kykenevä tehtäviisi.
Jos viikonloppuna on ollut pilvessä, on maanantaina työkyky todennäköisesti vieläkin parempi, mutta kemiallisesti huumeidenpolttaja on vaarallinen hyvin pitkään. Kukaan ei kuitenkaan tiedä millä tapaa hän on vaarallinen. Hän on vaarallinen vain koska halutta asia on tutkimatta leimattu vaaralliseksi.

Cannabis on todennäköisin narauttaja. Kovemmat aineet poistuvat vesiliukoisin nopeasti elimmistöstä joten on todennäköisestä että tällaisessa syrjäyttimessä jäävät kiinni juuri ne, joista on vähiten vaaraa halutulle alalle.
Cannabis olisikin mielekkäintä poistaa testeistä juuri sen yleisyyden takia. Sitä olisi mielekkäintä testata vasta kun on näyttöä että työntekijän soveltumattomuus perustuu juuri tähän huumeeseen. Sen poltto on kuitenkin verrattain yleistä luokassa kuin luokassa, kysymys on loppuenlopuksi vain ikäluokista.

Pelkkä soveltumattomuuden käsite vaikuttaa jo huomattavasti vakavammalta uhalta. Kuka soveltuvuuden loppuenlopuksi määrittää? Eikö kysymys ole siitä, kuinka hyvin työtehtävänsä hoitaa. Soveltuvuus tuo mieleen juuri äsken unohdetun käsityksen keskiluokasta. Jos et toimi halutulla etiketillä olet soveltumaton. Poikkeavuus, oli se positiivista tai negatiivista, koetaan vaaralliseksi ja poikkeava on osoitettavissa soveltumattomaksi, jos psykologinen testi tehdään halutun mukaiseksi. Fakta on vain että oikeasti vaaralliset osavaat takulla huijata itsensä läpi tilanteesta kuin tilanteesta.

Kaikessa keskeneräisyydessään tämä syrjäytin tuo mieleen jenkkiläisen kyttäyskulttuurin, jossa epäluuloiset laumat miettivät kilvan, kuka olisi se soveltumaton ja vaarallinen, koska malli antaa vahvan oletuksen että jonkunhan on oltava yksi niistä vuotuisesta kuudesta.
Vaarallisuus nähdään sisäänrakennetuksi vaikka vaarallisetkin kemiat loppuenlopuksi tuottuvat monen asian summasta. Tällaisen esityksen todennäköinen funktio lieneekin tuottaa niitä vaarallisia tahoja, vaikka ratkaisu kysymykseen olisikin vaarallisuuden ennaltaehkäiseminen mitä ei vanhanaikaisilla testeillä tai yksipuoleisen soveltuvuuden käsityksellä ratkaista.
Vaaralliseksi kiristetty tahti ja fasistiselta kalskahtava kilpailuhenkisyys markkinnavoimien perustelemattomassa puristuksessa on todennäköisin pommitin. Vaaralliseksi ihmiselle itselleen, että ympäristölle jota sen pitäisi hyödyttää. Riski on stressissä. Siitä pitäisi puhua, koska sanana se ei ole yhtä värittynyt kuin soveltumaton vaarallisuus.

Kieltolaki tuottaa rikollisuutta. Tämä on käynyt jo historian valossa selville, mutta herroista näyttäisi olevan yhtä hauskaa hakata päätään karjalan mäntyyn.

Keskiluokan oma tunto

Keskiluokka on keskiössä, puhuttiin siitä sitten keskioluen höyryissä tai keskustan vastaisissa tunnelmissa.
Keskiluokkaan meillä kaikilla, enemmän tai vähemmän keskiluokkaisilla on Vesa Keskismäinen viharakkaussuhde.
Kuitenkin kysymys kuuluu, mikä keskiluokassa on keskeistä.

Keskiluokka kun on ehkä olemassa, mutta yhtäaikaisesti se on kaikkien luokkien supistus. Ja luokkiahan voidaan jakaa eri perustein miltei loputtomiin, kysymys on vain siitä, kuka niitä jakaa, miten ja millä perustein.
Se on tietty selvää, että keskiluokka sinnittelee jossain yläluokan alapuolella imien siitä vaikutteita.
Mutta mitä löytyy keskiluokan alapuolelta?

Eräs ammoinen opettajani, nuuskakairan viisain vedenheittäjä, puhui työllistyneestä keskiluokasta.
Tämä saattaisi olla keskiluokista se keskiluokkaisin, eli keskeinen tekijä siinä, joka tuottaa meille mielikuvat keskiluokasta. Työllistyneenä se on tietenkin myös proletaarinen. Ehkäpä keskiluokka on itse se kuuluisa proletariaatti.

Paljon puhuttu prekariaattihan saattaa tässä tapauksessa olla pätkätyöllistynyt keskiluokka ja jos nyt käsite kuulostaa prekaareimman prekaarin korvaan liian keskiluokkaiselta, voidaan sitä vielä prekarisoida puhumalla pätkäpaskatyöllistetystä keskiluokasta.

Kaiken alapuolella velloo tietenkin työtön keskiluokka. Työttömätkin kun pyrkivät usein muistuttamaan keskiluokkaa joka pyrkii elämään kuin yläluokka. Rehdin alaluokkaisen tunnistaa lähinnä keskioluesta, jota kyllä nautitaan yhtä runsasti myös keskiluokassa. Keskiluokkalaista saatetaan luulla alaluokkalaiseksi hairahduksissaan, aivan kuin yläluokkalaista keskiluokkalaiseksi kaikessa kokoomuslaisessa nöyryydessään.

Sitten ovat nämä genret, jotka pyrkivät tekemään eroa keskiluokkaan. Pukeutumisen ynnämuun suhteenhan on ollut jo pitkään samantekevää käykö töissä vai ei, koska tyylistä ei loppuenlopuksi voi päätellä mitään. Tyyli on mainos jolla tuotetaan haluttuja mielikuvia tyylinkantajan persoonasta, asenteista ynnä muusta, mutta tyylihän voi viedä harhaan.
Tyyli kuin Lyyli löytää paikkansa ennemmin tai myöhemmin keskiluokkaan. Se hyväksytään se osaksi, kun isovanhemmat eivät enää paheksu ja kun taattokin myöntelee murahdellen olleensa nuorena vähän samanlainen. Kapinasta tulee miellyttävä vapina, nististä himonsa apina.

Sorto, sekasorto ja sosiaalipolitiikka

Sortavalan runonlaulaja

Otsikonmukaisesti narahteli vanha ja jykevä demari sätiöistä päätöstenteon laatua.
Voisin ratkoa mitä näistä tapahtuu todella, mutta kun loppuenlopuksi kysymys onkin jälleen siitä, mitä tapahtuu todelle, voidaan todeta tapahtuvan tätä kaikkea.

Sorto, tuo ikivanha ilkivallan muoto rehoittaa nin ihmissuhteissa kuin yhteiskunnassa. Ihmisten kesken ja miksei vaikka ihmisessä itsessäänkin. Sorto heijastuu, koska sorrettava pyrkii helpottumaan sorrostaan löytämällä uuden sorrettavan ja mitä pahempi sorto, sen pahempi sortaja. Sorto loppuu vasta kun sorto lakkautetaan. Sorto ei ole mikään sisäänrakennettu ilmiö, mutta valitettavan helppo toteutumaan.

Kyseinen radiolähetys käsitteli juurikin sosiaalipolitiikkaa. Tuloerojen kasvu ja sosiaalitukien pitäminen yleistä tulotasoa reilusti matalempana, eivät ole mitään luonnonlakien seurausta, eivätkä myöskään sattumalta päättäjiltä unohtuneita seikkoja vaan määrätietoisen politiikan tulosta. Siis sortoa.
Eikä aivan minkätahansalaisen politiikan vaan nimenomaan porvarillisen politiikan. Porvarismista ei kuitenkaan käy syyttäminen itse peripahoja kokoomuslaisia. Mukana ovat häärineet yhtälailla demarit. Karkoitettuaan juutalaiset egyptistä ja politbyroosta, Mooses muutti Arkadianmäelle.
Ja voitte olla varmoja etteivät kädet ole vapisseet. Tarkoituksena on lamasta asti ollut lamauttaa ne loputkin, jotka eivät ole olleet potentiaalisia uppoamaan uuden innovatiivisemman ajan rahareikään. Ihmisten jättäminen omaan nojaan on toiminut ikäänkuin sosiaalisena darwinaattorina. Heidän sallitaan korkeintaan säilyä hengissä. Kaikki muu on sitten kiinni porvarillisesta yritysslangista.

Sekasortoa asioihin tuo se, että niistä on puhuttu. Puhuttu jo yllättävän pitkään ja pamflettejakin julkipräntätty, mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut. Päätöksentekijöihin eivät ole sen kummemin vaikuttaneet mielenosoitukset kuin talonvaltauksetkaan. Medioista köyhyyden käsittely on kitketty sosiaalipornona, mutta minusta tuntuu että onni on kääntynyt ja se tuleekin snuffina takaisin.
Ilmeisesti ihmisten olisi ruvettava vielä radikaaleimpiin tekoihin, jotta kauppakamarinulikat saataisiin irroittamaan korvansa handsfreestä köyhän kansan puoleen. Kurjalisto eli alhaiso kun alkaa muodostaa alati laajemman osan suomalaisista terveistä nuorista vammautuneisiin vanhuksiin. Se ei ollut minun suomeni.
Jos ei asioille tehdä mitään, katson velvollisuudekseni ilmoittaa poliittikkojen toimivan vastaisuudessakin samalla tavalla.

Sosiaalipolitiikka on edelleen se, mistä puhutaan ja mistä on kyse. Tämä politiikka tuntuu kovin unohdetulta, vaikkei se edes ole politiikan alalaji vaan sen olennainen osa. Sekasorto saadaan aikaan asioiden epäpolitisoinnilla, vaikka asioilla on taipumusta olla poliittisia. Kyse on vain siitä, kuinka pitkälle niitä ollaan valmista käsittelemään. Juurille palattaessa tulevat väistämättä esiin riistävät rakenteet, jotka löytyvät useimmista tuotteista tai tuotetuista mielikuvista. Näiden pohjimmaisena motivaationa on sorto. Sorron pakokaasu piirtyy rahana porvarin sieraimiin.
Kieli on erinomainen sorron väline. Kielenkäytöllä voidaan sivuuttaa koko sosiaalipolitiikka, mutta ohjelmoitiinpa kieleen kuinka innovatiivisia kodexeja ikinä, kieltä ei kyetä vangitsemaan niin kauan kun löytyy ihmisiä jotka puhuvat.

Porvaristo on perinteisesti käyttänyt sekasortoa edesauttamaan sortoa. Vasemmiston aseena on ollut sekasorron hyödytys sosiaalipolitiikkaan. Myös sortamalla porvaristoa, saatetaan edesauttaa sosiaalipoliittisia tavoitteita.

Nykysorto eroaa edeltävästä sorrosta siten, etteivät sorretut ole välttämättä enää työnorjia. Useammat työnorjat jopa katsovat velvollisuudekseen sortaa niitä, jotka eivät ole kaltaisiaan, unohtaakseen oman sortonsa. Tämä on sekasortoa, jolla edes autetaan sortoa ja typistetään sosiaalipolitiikkaa. Eivätkä työnorjat hyödy siitä mitään. Päinvastoin. Heidänkin poikansa voi olla leipäjonossa siinä missä he itse. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta kukaan ei osaa asettua sekasorroiltaan sorretun asemaan, saati sen puoltajaksi. Tämä on kokoomuslaistuneiden kansalaisten epäsosiaalipolitiikkaa.

En kuuluu niihin pieniin asiantuntijoista koostuviin ryhmiin, joilla muka ainoastaan on valta sanaan.
Totuus on kuitenkin se, että raha köyhän kansan olojen kohentamiseen on löydettävissä. Sitä ei vaan olla valmiita antamaan. Sosiaaliturvan pitäisi olla ajantasalla ja riittävä pitämään ihmiset poissa leipäjonoista, kuin myös palkkojen tulisi olla sillä tasolla, ettei ihmisten tarvitsisi työnsä lisäksi rampata luukuilla.
Helpoin sorronpoistaja asioihin lienisi yhä perustulo eli kansalaispalkka. Silloin kukkii koko kaunis maa ja riemuita taatotkin saa.

Aamupäivätunnelma

Ihminen jaetaan usein eri alkuaineiden summaksi, näiden kautta hinnaksi ja nyt meille on selvillä tarvittavien tavarain määräkin.
Kilpavarustelu onkin oikea sana meille Vestendin opetuslapsille, joiden pihoilla pitää olla toinen toistansa mojovampi auto ja vaikkei sitäkään omistaisi, niin ainakin teeskennellään hyvää työpaikkaa ja armollista emäntää. Sitten vieraillaan aivan naapurin sisätiloissa asti väläyttelemässä tätä henkisen keskinkertaisuuden päälle liimattua imagon tynkää.
Meillä aliupseerikoulussa menee hyvin.

Ja samaan aikaan täällä aivan lähellä kaupallinen media vaatii Ylelle ulkopuolista tarkkailijaa.

Miksi?

Valtio-omisteisena Yle tarjoaa sellaista tietoa, joka täyttää edes jotenkin tasapuolisuuden vaatimukset, eikä ole yksinomaan rahan lonkeroiden tyydytettävissä. Tällainen on mielestäni täysin kestettävä tilanne. Ylessä on mahdollisuus kriittisiin artikkeleihin, ainakin jossain määriin kai vielä, kokoomusjohdostakin huolimatta.
Jos asetetaan jokin setelikouriaan hankaava asiantuntijoista koostuva työryhmä päättämään, minkä tiedon jako on oikein ja armollista ja minkä ei, meiltä menee viimeinenkin sauma  puolueettomiin uutisiin epäsosiaalisen median saralta. 
Ellei sitten ole mennyt jo. Itse Manukin on närkästynyt länsisuomettumisestamme, joka näkyy esimerkiksi siinä että Yhdysvaltain tekemien päätöksien kritisointi katoaa julkisesta keskustelusta varsin pian

 Uusi "taantuman taittanut" jevrooppa näyttäisi olevan arvoiltaan entistäkin uusliberalistisempi, kun se on heti tilaisuuden tullen horjuttamassa sitäkin vähää julkista hyvää, joka edellisestä puhdistuksesta jäi jäljelle.

Mielestäni juuri kaupallinen media itse tarvitsi laadunvalvojaa. Sen tapana kun on tuottaa maailmaan yhtä jos toista turhaketta, joka ei mahdu niiden 260:n välttämättömyystarvikkeen joukkoon.
En ymmärrä miksi kaupallisuus koetaan hyveenä. Kaupallisuus kun on jo prosessiltaan perikorruptoitunut ja kun perikorruptoitunut iskee kouransa lahjomattomaan tieteeseen tahi taiteeseen, syntyy ainoastaan korruptoitunutta tietoa, turmeltunutta taitoa ja paskaa taidetta. Rahahan on hyvä tuki mutta huono isäntä. Raha ei takaa laatua, mutta tarpeeksi isoksi keoksi kasannuttuaan se kyllä mädättää jaloimmankin tahon.

Ikävä tosiasiahan taitaa kuitenkin olla että uusliberalismi on jo voittanut kädenvääntönsä taiteessa. Taide (jos sallitte yleistää (tämä on aika hävytöntä)) ei näet enää osaa yhteiskunnallistaa kuin aniharvoin (Silloin kun se niin tekee, pyörii kaupallinen taho heti korppikotkana kimpussa). Se pyörii paskarinkiä ihmissuhteidensa ympyrässä, jossa Sigmund-setä selittää sikari suussa kaiken sen, mihin tekijä ei itse kykene. Äly, joka ei osaa tiedostaa paikkaansa muuttuvassa maailmassa, on kuollutta älyä ja kun siitä riisutaan vielä tunne, syntyy lopputuloksena jälleen jotain älytöntä.

Karjalapsi kajahtaa

Karjala muistojen, käkien, heilien, lehtipuiden, koivikoiden, laulujen, evakkojen, kommunistien, muurmannin legioonalaisten, seikkailupolitikkojen, Pentti Saarikosken, läskikapinallisten, Äänisen aaltojen, venäläisten ynnämonienmuiden maa on aika-ajoin huomion keskiössä, reunamilla, mutta harvoin poissa. Karjalaan kun on jäänyt vaikka mitä, isoisäni postimerkkikokoelmasta kokonaisiin maa-alueisiin. Kivi, jolta Mikko-kissa tapasi pyydystää tassuillaan Vuoksen antimia. Onhan siellä se järvikin, jonne hävyttömät uudisasukkaat ovat istuttaneet paskarautuja (!)

Karjala on ennenkaikkea juurtunut osaksi suomalaisuutta, kuului se sitten valtakuntaan tai ei. Karjalasta on lainattu kokonainen kansalliseepos ja monia muita haaroja siihen puuhun, jota on kenties kutsuttu kansalliskulttuuriksi. Perussuomalaisuus kun on perin tylsää. Ollut sitä jo vuosisatoja, yleisen ruotsalaismielisyytensä tähden. Vielä tänäkin päivänä jotkut jaksavat vinguttaa kaikennäköistä viikinkiskeidaa. Halla-aho vetoaa suosionsa puolesta Tanskaan.

Mieleeni tulikin, löytyisikö sieltä sotajoukkojen (karjan alkuperäinen etymologia) maasta vielä jotain rosvottaa vasemmistolaisellekin saralle parisataavuotisen nationalistisen mässäilyn jälkeen, mutta tuskin. Karjala on kaluttu tyhjiin. Sen minkä oikeistolaiset ovat jättäneet jäljelle, on järsinyt neuvostoliitto.

 Onneksi välillekin on jäänyt jotain ja onkin oikein, jos karjalasta innostuessa unohdetaan politiikka. Tämä vain ei taida olla mahdollista niin kauan kun näemme lippiksissä tai etiketeissä miekan ja sapelin.
Siksi Puppa J:n veto lieneekin (mittakaavassaan valitettavan vaisu, cd-levyn on mahdotonta nousta edellämainittujen tuotteiden tasolle) tervetullut.

Karjalaisuus on varhaista monikulttuurillisuutta ja Karjala on aina ollut monikulttuurinen. Siellä on asustellut heimoja jotka eivät ole ymmärtäneet toistensa kieliä, saamelaisia ja tämän lisäksi myös romanien kerrotaan ajelleen Karjalasta (Siitä Sie- ja Mie-kieli). Karjala oli myös miehitettynä monikulttuurisesti venäjän sisällissodan aikoihin, jolloin vienassa parveili niin engelsmanneja, tsekkejä ja franzuskeja, serbien miehittäessä Petsamoa. 

Katson pulloa karjalan, tahdon takaisin kotiin. Mut koti tuhkana on! Olo karvas, onneton! Sielu itkee suruaan: Karjalaa.

Ja vaikka Karjalaan haikaillaan, syljetään tai matkustetaan, se on siellä yhä ja karjalaisena, kasvaen ojiensa täydeltä myrkkykeisoja. Suomelle kuuluneet Laatokan karjala ja karjalan kannas, eivät ole enää kuin tietyiltä paikannimiltään karjalaisia, mutta vienassa ja aunuksessa laulellaan yhä sukukielillämme, joskin vanhoina, vähälukuisina ja köyhinä. Matkustamisen arvoinen maa jokatapauksessa.

Kuva voisi olla oma

Se, mikä karjalaisuuden on erottanut suomalaisuudesta ja joka erottaa sen siitä yhä, lienevät Bysanttilaiset vivahteet. Karjalaiset ovat perinteisesti olleet parakkaita ortodokseja siinä missä Hämäläiset puleja katolilaisia. Tämä taas ei tietenkään ole koskenut suomelle kuulunutta laatokan karjalaa, savoa, kainuuta tai muita nykyisen itäsuomen seutuja, jotka ovat velloneet siinä välimaastossa.
 Heimouskonnollisia piirteitä tuskin voidaan enää verrata nykyaikaiseen suomeen, jossa kukaan ei halua enää kuulua kirkkoon ja identiteetti määritellään multikansallisaudiovisuaalisten virtauksien mukaan milloin mihinkin suuntaan. Ei kuitenkaan ole rikos liimata määritelmiinsä edes jotain karjalaista, etenkin kun meidät läntisemmät asukkaat on typistetty vastaamaan perijunttia hämäläistä, heimolaisista tylsintä.

Heimoaatteet vaikuttaisivat muutoinkin varsin vaisuilta urbanisoituvassa maailmassa. Elinvoimaisena välkkyy enää perifasistinen pohjalaisuus, kulttuuripiiri joka on eniten lainaillut ruotsia (mm. Jussi-paidat).
Savo on savoa ja poliittisesti kuollutta aluetta (Se on ollut sitä aina). Poissa ovat pohjois-karjalastakin skinit (luojan kiitos) ja kainuun savottakommunistit ovat jo aikapäiviä sitten väistyneet metsien tehoviljelyn tieltä. Lappi on lappi, mutta kemissä jo moottoritiellä piristää punaisella maalattu kehoitus porvariston hirttäytymisestä.
Häme on perinteisesti ollut vasemmistolaista seutua vaan lieneeköhän enää. Satakunnan työläiskaupungeissakin opetellaan päätähäkää taloustieteitä. Kotipaikkakunta määrittää tuskin enää mitään, mutta murre on ilo koirille, jos se ei tule turusta.
Ja ennen pönttövuorea, savon ja sivistyksen rajapyykkiä, velloo Jyväskylä.


Kirjakielemme on siitä ainutlaatuinen, suomalais-ugrilaisuutensa lisäksi, että siihen on aikojen saatossa yhdistetty sekä läntisten että itäisten murteitten piirteitä. Se on luonteeltaan huomattavan murretasa-arvoisempi, kuin se median (luoma) yleiskieli jota tuotetaan pääosin Tampereela tai Helsingistä ja jota ihan oikeastikin jo taidetaan puhua kaupunkialueilla.
Jyväskylästä ei onneksi tarvitse mennä Muuramea pidemmälle, kun kuulee jo selvästi savottuneita väännähdyksiä ja savohan on hämäläistynyttä karjalaa saamelaisin vivahtein (lienee sana lienee peräisin saamen leät-verbistä joka tarkoittaa olemista).

Saamesta puheenollen meillä on myös lukuisia paikannimiä jotka juontavat peränsä meitä ennen alueita asuttaneista lappalaisista, jotka eivät välttämättä ole olleet saamelaisia. Esim. Nuuksio (Nujkca = joutsen). Suomi on ollut monikulttuurillinen jo kauan ennen käsitteen luomista.

Huhupuheita

Sanovat, jälleen kerran, talouden taittaneen taantuman ja kohoavan uuteen nousuun.
Näinköhän se kuitenkaan lilluu kovin pitkälle kelluvalla valuutallaan.
Tahi muuttuu ainakaan järkiperäisemmäksi.
Mikäli se nyt johonkin edes lähtee, se törmää kaikkiin niihin virheisiin jotka se on kerännyt selkänsä taakse ja ennenkuin huomataan, hautautuu silkkipytty uuden paskavuoren alle.

Ihmisellä on kumma taipumus pitää itse luomiaan käsitteitään luonnonilmiöinä.
Puhutaan terrorismista.

April in portugal

Marakatin iltatähti

Bali hai!

 Tällä viehkeän jazzahtavalla vedätykselle liu'umme terrorismin töhrimiin uutisotsikoihin, jos terrorismista nyt voidaan edes puhua. Sana kun on kovin leimaava ja siinä on puskayrjön katku. T:n Eurooppalainen alalaji on muutoinkin näinä päivinä jo niin kesy, että lienee pätevämpää puhua huliganismista.
 
Millainen on mahtanut olla se mies, Charles Hooligan, jonka mukaan ilmiö on nimetty?

Rettelöinti jalkapallo areenoilla ei ole mikään tuore ilmiö. Laji kun tuntuisi olevan kontrolloitua sodankäyntiä (sekä sodassa että urheilussa liikkuvat isot rahat) ja siten yksi amfiteatterin lapsista. Sisarustensa tavoin, tämäkin vallaton vesseli välkkyy pääosin tv:stä. Stadion on vain sisempi katsomo, globaali eturivi.

Serbien suhteen sodankäynnillä ja jalkapalolla on suurempikin yhteys. Tottapuhuen Jugoslavian hajoamissotien ensimmäisiä taisteluja oli Kroatia-Serbia välisen jalkapallo-ottelun jälkeiset mellakat, joista Arkan poistui kiehuen raivoa aurinkolasiensa takaa. Sama mies valmensi sittemin punatähtien kiihkokannattajista  omat erikoisjoukkonsa. Omistihan hän koko joukkueen. Zeljko rikastui sekä sodalla että urheilulla, sovelletuin säännöin.
Tästä Genovan välikohtauksesta on kuitenkin turha maalailla sen suurempia profetioita. Sotalordi makaa jo haaleana kuopassaan ja leskikin on unohtanut itkuvirret.

 Eu- tai Natovastainen mellakointi on silti ymmärrettävää. Tuskin kukaan suomalainenkaan rientäisi avohuulin suutelemaan ammoista pommittajaansa (No tottapuhuen, meille tuli kyllä aika pian Yya-sopimus).
Pohjimmiltaan kysymys on jälleen Kosovosta, josta me pohjolan länkkärit emme voi koskaan puhua objektiivisesti, olimme miten kaikkitietäviä demokratiasta ja ihmisoikeuksista ikinä. Kosovo näyttäisi olevan eräänlainen Serbien karjala, kansallismuistin ehtymätön kehto. 

 Ja yhtäaikaa kyse on Bysantista. Serbit kun näyttävät olleen venäläisten varjeltu pikkuprinsessa, jonka kimpusta kaksipäinen kotka on turhaan yrittänyt hulmutella haaskalintujen laumaa. Lopulta paikalle kutsutaan ra(u)hanhimoinen marakatti joka upottaa terävät hampaansa tyttöparan pakaraan.
Tämä kolmannen rooman provinssi yritetään pala kerallaan liimata kiinni neljänteen, eikä minusta ole mikään synti heristää nyrkkiä vastaan, jos nurkan takana uhkaa kaikki se moska, jonka alle me olemme jo hukkuneet.

Kuitenkaan, me emme ole edelleenkään keitään sanomaan mitään. Tapahtumat kun lonkeroituvat rajojen yli toisiinsa ja joukkohaudoista pilkoittaa kaikki se mikä kalpenee kaukoidän verikestien rinnalla. Eikö liene kuitenkin serbien suvereeni oikeus päättää itse mihin he valtiotaan luotsaavat?
Maailmanpoliisi on jo aikoja sitten peilannut uskottavuutensa pilalle.

Kimchikriisi

Blue on blue

Ja jälleen on työtöntä kohdannut se iloinen hetki, jolloin tilipussi näyttää nollaa mutta eipä hätää: Työläisyys ei ole muodissa. Lienisi kohdallaan tuntea enempi syyllisyyttä siitä ettei opiskele, mutta kuka on mikään syyttelemään minua mistään kuin minä itse siitä, etten ole tarkkaillut postiani. Korealaiset kärvistelevät kaalin puutteessa. No kimchi today, come fliday.

Kun pelaa, voi joutua lyödyksi, mutta tämä ei ole kenoa. Ei, tämä on eläimellistä menoa:
 Siitä nauttii niin majava, leijona, lumileopardi, huuhkaja tai jaska-korppi.

Toislumen puuteroimina kuljemme uuteen viikkoon, eikä lakosta ollut kuin surkuhupaisaksi pikku artikkeliksi hesariin. Vaan mitäpä siitä, pakkaslukko astelee kohmeisin askelin heristämään meille viisautensa sauvaa ja me: Me olemme se kaikki joka syö sähkölampun valossa kaukomaiden antimia sillä meillä on lämmin ja tuolla ulkona on se pimeä metsä nielemään kaiken sen mitä me emme näe. Kesän ruusut kuolee.

I want a hairy little..

Jos minä asuisin Helsingissä tai olisin edes hiukan rahakkaampi kuin olen, kävisin paraikaa vietettävillä Klezmer-festivaaleilla, sillä kyseessä on kerrassaan erinomainen musiikin laji.

Klezmer, Laika, Mihemmed, Gogol Bordello, Asa, Turbofolk tms. Kaikki orientaalia riehaa luova musiikki kumpuaa tenhonsa samankaltaisista sävelasteikoista. Se ei kuitenkaan tarkoita että kaikki itämainen musiikki kumpuaisi Klezmeristä, kuten muuan ylen toimittaja aamupalaillessani radioitse väitti.

Vaikka juutalaiset ovat, hiuksien ja kultahampaiden lisäksi, tuoneet maailmaan valtavasti kaikenlaista tietotaitoa, ovat he myös olleet eteviä imemään muilta kansoilta vaikutteita omiin nimiinsä. Raamatussa on paljon egyptiläistä, mesopotomialaista ja kaikenlaisen kaanaalaista tavaraa mixattuna monoteistiseen muotoon joka on saanut päällensä vielä Zarathustralaisen silauksen.

Vertaus orientaalimusiikin klezmerperäisyydestä on yhtä tosi kuin se, että me kaikki polveudumme Aatamista ja Eevasta, tai Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista Rebekasta.

Ylipäätään jo Juutalaisten omatkin sukujuuret ovat varsin epäselviä. On jopa epäilty että käsitys diasporasta olisi pelkkää Sionistista propagandaa, että Juutalaiset olisivatkin Berbereitä sun muita rooman asukkeja alkuperäisten heprealaisten käännyttyä Islamiin jo ajat sitten.


Miten vain, käsitys kahdentuhannen vuoden takaisesta alkukodista on huono peruste sellaisen väkivallalla ylläpidettyyn valtioon jota Israel on. Oma volgan mutkan reissumme loppui neljän vuoden jälkeen onneksi lyhyeen. Suur-Suomea ei tullut, mutta toiset ne jatkavat jaksaa yhä ja jos puhti loppuun niin, voi: Meillähän oli tämä holokausti, meitä on kohdeltu niin kaltoin. Siksi me voimme nyt tehdä näin koska sinunkin traumasi eivät ole edes oidipaalisia VAAN NE KAIKKI KUMPUAVAT HOLOKAUSTISTA!!

Cannibaalit..

Tämä ei kuitenkaan ole juutalaisvastainen artikkeli. On iso eurooppalainen harmi että kaikki se ympärileikatun kuoren alla sykkivä osaaminen roiskui rapakon taa tai palestiinaan.

Klezmer yhdistettynä punkkiin tai mihin ikinä on poikinut jo joitakin sitten vuosia syntyneen orkesterin jossa soittaa moon-tv:stä tuttu Kreivi Stakula. Klezmer rikastaa musiikkia, mutta klezmerin ei pidä musiikkia omimaan. 

Loppuenlopuksi hybrideistä syntyy suurin kauneus, ajettiin pyörää pipo silmillä tai ei.

Lupsakka loppulaulu...