Karjalapsi kajahtaa

Karjala muistojen, käkien, heilien, lehtipuiden, koivikoiden, laulujen, evakkojen, kommunistien, muurmannin legioonalaisten, seikkailupolitikkojen, Pentti Saarikosken, läskikapinallisten, Äänisen aaltojen, venäläisten ynnämonienmuiden maa on aika-ajoin huomion keskiössä, reunamilla, mutta harvoin poissa. Karjalaan kun on jäänyt vaikka mitä, isoisäni postimerkkikokoelmasta kokonaisiin maa-alueisiin. Kivi, jolta Mikko-kissa tapasi pyydystää tassuillaan Vuoksen antimia. Onhan siellä se järvikin, jonne hävyttömät uudisasukkaat ovat istuttaneet paskarautuja (!)

Karjala on ennenkaikkea juurtunut osaksi suomalaisuutta, kuului se sitten valtakuntaan tai ei. Karjalasta on lainattu kokonainen kansalliseepos ja monia muita haaroja siihen puuhun, jota on kenties kutsuttu kansalliskulttuuriksi. Perussuomalaisuus kun on perin tylsää. Ollut sitä jo vuosisatoja, yleisen ruotsalaismielisyytensä tähden. Vielä tänäkin päivänä jotkut jaksavat vinguttaa kaikennäköistä viikinkiskeidaa. Halla-aho vetoaa suosionsa puolesta Tanskaan.

Mieleeni tulikin, löytyisikö sieltä sotajoukkojen (karjan alkuperäinen etymologia) maasta vielä jotain rosvottaa vasemmistolaisellekin saralle parisataavuotisen nationalistisen mässäilyn jälkeen, mutta tuskin. Karjala on kaluttu tyhjiin. Sen minkä oikeistolaiset ovat jättäneet jäljelle, on järsinyt neuvostoliitto.

 Onneksi välillekin on jäänyt jotain ja onkin oikein, jos karjalasta innostuessa unohdetaan politiikka. Tämä vain ei taida olla mahdollista niin kauan kun näemme lippiksissä tai etiketeissä miekan ja sapelin.
Siksi Puppa J:n veto lieneekin (mittakaavassaan valitettavan vaisu, cd-levyn on mahdotonta nousta edellämainittujen tuotteiden tasolle) tervetullut.

Karjalaisuus on varhaista monikulttuurillisuutta ja Karjala on aina ollut monikulttuurinen. Siellä on asustellut heimoja jotka eivät ole ymmärtäneet toistensa kieliä, saamelaisia ja tämän lisäksi myös romanien kerrotaan ajelleen Karjalasta (Siitä Sie- ja Mie-kieli). Karjala oli myös miehitettynä monikulttuurisesti venäjän sisällissodan aikoihin, jolloin vienassa parveili niin engelsmanneja, tsekkejä ja franzuskeja, serbien miehittäessä Petsamoa. 

Katson pulloa karjalan, tahdon takaisin kotiin. Mut koti tuhkana on! Olo karvas, onneton! Sielu itkee suruaan: Karjalaa.

Ja vaikka Karjalaan haikaillaan, syljetään tai matkustetaan, se on siellä yhä ja karjalaisena, kasvaen ojiensa täydeltä myrkkykeisoja. Suomelle kuuluneet Laatokan karjala ja karjalan kannas, eivät ole enää kuin tietyiltä paikannimiltään karjalaisia, mutta vienassa ja aunuksessa laulellaan yhä sukukielillämme, joskin vanhoina, vähälukuisina ja köyhinä. Matkustamisen arvoinen maa jokatapauksessa.

Kuva voisi olla oma

Se, mikä karjalaisuuden on erottanut suomalaisuudesta ja joka erottaa sen siitä yhä, lienevät Bysanttilaiset vivahteet. Karjalaiset ovat perinteisesti olleet parakkaita ortodokseja siinä missä Hämäläiset puleja katolilaisia. Tämä taas ei tietenkään ole koskenut suomelle kuulunutta laatokan karjalaa, savoa, kainuuta tai muita nykyisen itäsuomen seutuja, jotka ovat velloneet siinä välimaastossa.
 Heimouskonnollisia piirteitä tuskin voidaan enää verrata nykyaikaiseen suomeen, jossa kukaan ei halua enää kuulua kirkkoon ja identiteetti määritellään multikansallisaudiovisuaalisten virtauksien mukaan milloin mihinkin suuntaan. Ei kuitenkaan ole rikos liimata määritelmiinsä edes jotain karjalaista, etenkin kun meidät läntisemmät asukkaat on typistetty vastaamaan perijunttia hämäläistä, heimolaisista tylsintä.

Heimoaatteet vaikuttaisivat muutoinkin varsin vaisuilta urbanisoituvassa maailmassa. Elinvoimaisena välkkyy enää perifasistinen pohjalaisuus, kulttuuripiiri joka on eniten lainaillut ruotsia (mm. Jussi-paidat).
Savo on savoa ja poliittisesti kuollutta aluetta (Se on ollut sitä aina). Poissa ovat pohjois-karjalastakin skinit (luojan kiitos) ja kainuun savottakommunistit ovat jo aikapäiviä sitten väistyneet metsien tehoviljelyn tieltä. Lappi on lappi, mutta kemissä jo moottoritiellä piristää punaisella maalattu kehoitus porvariston hirttäytymisestä.
Häme on perinteisesti ollut vasemmistolaista seutua vaan lieneeköhän enää. Satakunnan työläiskaupungeissakin opetellaan päätähäkää taloustieteitä. Kotipaikkakunta määrittää tuskin enää mitään, mutta murre on ilo koirille, jos se ei tule turusta.
Ja ennen pönttövuorea, savon ja sivistyksen rajapyykkiä, velloo Jyväskylä.


Kirjakielemme on siitä ainutlaatuinen, suomalais-ugrilaisuutensa lisäksi, että siihen on aikojen saatossa yhdistetty sekä läntisten että itäisten murteitten piirteitä. Se on luonteeltaan huomattavan murretasa-arvoisempi, kuin se median (luoma) yleiskieli jota tuotetaan pääosin Tampereela tai Helsingistä ja jota ihan oikeastikin jo taidetaan puhua kaupunkialueilla.
Jyväskylästä ei onneksi tarvitse mennä Muuramea pidemmälle, kun kuulee jo selvästi savottuneita väännähdyksiä ja savohan on hämäläistynyttä karjalaa saamelaisin vivahtein (lienee sana lienee peräisin saamen leät-verbistä joka tarkoittaa olemista).

Saamesta puheenollen meillä on myös lukuisia paikannimiä jotka juontavat peränsä meitä ennen alueita asuttaneista lappalaisista, jotka eivät välttämättä ole olleet saamelaisia. Esim. Nuuksio (Nujkca = joutsen). Suomi on ollut monikulttuurillinen jo kauan ennen käsitteen luomista.