Talvi Polumglassa

 

Venäläisten taidossa suureen kerrontaan, jossa ihmissuhteet linkittyvät suoranaisesti tai verrannollisesti yhteiskuntaan, eikä kaikkea alitajuntaista tai yleisesti selittämätöntä pyritä psykologisoimaan, on mielestäni jotain ihailtavaa. Tämän lisäksi maassa on kehittynyt erinomainen itsesensuurin taito, jota käsiteltävä elokuva ei ehkäpä onnistuneimmin ole noudattanut. Se nimittäin suututti puolustusministeriön ja sotaveteraanit. 
Kyseessä on kuitenkin sen verta erinomainen elokuva, että kiinnostuneen lukijan olisi se syytä katsoa ennenkuin lukee tämän analyysin. Suututus on lähes aina tae hyvästä laadusta, etenkin jos suututetut tahot ovat noinkin korkea-arvoisia.

Filmin digi-info kertoo elokuvan olevan varsin humaani mitä se onkin. Päähenkilö ei ole mikään kovaksi keitetty kenttäsankari, vaan sotasairaalaan joutunut upseeri, joka kärsii saksalaisten huuliharppukostajien tuottamista traumoista, jota lieventää "satunnaisella" lääkkeen juonnilla. Kun näytetty jazzfilmi vaihtuu kuvaan vangituista Fritzeistä, mies saa tarpeekseen ja karkaa sairaalasta, kostaakseen fasisteille.
Tässä vaiheessa kuvankäsittely on vielä urbaania. Ihmisiä vilisee siellä täällä paljon ajoneuvoineen ja meno on muutoinkin hektistä. Perivenäläinen kurjuus loistaa tietenkin läpi sieltä täältä, mutta valoa välkkyy, onhan kyseessä kuitenkin syksy 1944, neuvostoliiton kannalta jo optimistisempi aika.

Oikeastaan se, mistä elokuvassa on kyse, tulee selväksi jo alkumetreillä. Fasismin vastainen taistelu kiteytyy kommendantin toimistossa näkyvään propagandajulisteeseen, jossa vatsakkaaksi kuvattu vihollinen muistuttaa kovasti kommendanttia itseään, joka ei virkansa puolesta ole juuri muuta, kuin yhdenlaisen fasismin edustuksellinen toimeenpanija. Tällaisia viitteitä toki näkyy myöhemminkin. Aseistakieltäytynyt, mutta palvelusta suorittava radisti kertoo joka maalla ja ajalla olevan oman Hitlerinsä. Saksalaiset ovat luonteeltaan loppuenlopuksi hyvin samankaltaisia kuin venäläiset. Fasismi perustuu valtaan, ei kansanluonteeseen.

Kommendantti uhkaa kenttäoikeudella, vaikka luutnantti tahtoisi rangaistuspataljoonaan, mutta lopulta käy niin, että luutnantti löytää itsensä "rakennuspataljoonan" johdosta. Kyseessä on ryhmä, joka koostuu saksalaisista sotavangeista ja eritavoin palveluskyvyttömistä vartijoista sekä kovasti Stalinia muistuttavasta Vääpelistä ja ryhmän tehtävänä on rakentaa majakka liittoutuneiden joukoille jonnekin päin pohjois-venäjää. Luutnantille asetelma ei luonnollisestikaan sovi, mutta hänellä ei ole mahdollisuuksia.

Matka siperiaan alkaa myös muuttaa kuvan käsittelyä. Siitä tulee luonnollisesti pimeämpää, mutta varsinaisesta synkkyydestä ei ole kyse. Junamatka kun on matka ajassa taaksepäin, synkkien havumetsien pimeyteen jossa vastassa ei ole edes asemarakennusta vaan rusakoita metsästävä starikka, joka toimii siinä ohessa matkalippujen myyjänä. Rakennusryhmä astuu välittömästi vaunusta jonkinlaisen maagisen realismin keskelle ja asetelma vahvenee kun he saapuvat, ensiksi jokeen molskahdettuaan, kylään. Tässä vaiheessa paatunut luutnantti alkaa inhimillistyä, koska hän kokee saman tragedian minkä vangit: Vajoamisen suohon keskellä siperian talvea. Paljon pahempaa ihmiselle voi tuskin tapahtua.

Kohtaus jossa kylänakat ja harvat ukot ovat talikoineen vastassa on kaikessa pysähtyneisyydessään hyvin maalauksellinen, mutta hetki antaa viitteitä myös siitä mihin tilanne voi kehittyä, kun leskittyneeseen asutuskeskukseen saapuu miespuolisia vankeja vartioineen. Vääpeli haluaa pitää vangit kasarmeissaan, mutta alati lempenevän luutnantin myötä, jonka auktoriteetissa on alusta asti tiettyä ongelmallisuutta, käy niinkuin käy. Vangit ja naiset solmivat suhteita, lempi leimahtaa arktisissa olosuhteissa jossa ympäristö muistuttaa pakanallista venäjää.
Asetelmassahan on paljon suomalaista. Itse maisema on jo kuin mistäkin karjalaiskylästä, mutta tosihan on, että venäläisvankeja omassakin maassamme asutettiin maatiasväestön keskelle, sillä aikaa kun miehet sotivat rintamalla. Tämä on dramaturgisesti herkullinen asetelma, jota maamme elokuvateollisuus ynnä muu taide on hyödyntänyt kovin vähän, jos ei ollenkaan. Ilmeisesti fasistiset asenteet ovat täällä uponneet itänaapuriakin paremmin kansan kallostoon.

Kylässä tapahtuva elokuva etenee loogisessa yhteydessä majakan kohoamisen myötä. Tornin kasvaessa, myös kyläläisten ja sotilaiden välinen kiintymys kasvaa. Torni on tavallaan elokuvan onnellisuuden mittari vaikka kaikki ei tietenkään ole kokoaikaa niiinkuin pitää. Erään lesken kuolleeksi julistettu mies palaa yllättäen kylään ja Vääpeli, joka alussa on varsin vitseliäs, aikookin tehdä liian liberaalia politiikkaa noudattavasta upseerista ilmiannon, johon hän välikädeksi tietenkin pakottaa nuoren radistin.
Ja taka-alalla heiluu kylähullu postinkantaja susivaljakkoineen, jonka ainoana tehtävänä on tuoda kuolinilmoitukset. Epäilyttävä tunnelma laskeutuukin juuri siitä, kun hänellä ei ole mitään tuotavaa, mutta rekiajelu jatkuu. Katsojaa varotetaan.

Jotain erityisen symbolista on kohtauksesta joka taittaa leskien epäluulon saksalaisiin, joiden ryssäfobiat ovat jo huomattavasti aiemmin kaikonneet. Nimittäin mies ja nainen, kansallisuudestaan riippumatta keskittyvät olennaiseen ja elannonhankkimiseen, toimituksiin joissa ei loppuenlopuksi voi olla mitään fasistista. Onkin kuvaavaa, että yhdessä ammuttava karhu (venäjän symboli) on kamera. Elokuvassa siis hyökätään juuri venäläisten (fasistisia) arvoja vastaan.

Itse päähenkilönä toimiva luutnantti räpiköi irti alkoholismistaan, jotta hän pystyisi saavuttamaan asuttamansa talon tyttären sydämen. Luutnantin ja tytön välillä roihuaa nimenomaan nuori ja viaton lempi.Kuvaavaa on että tornin ollessa liki valmistunut on tavoite miltei saavutettu.

Venäjä ei kuitenkaan tunne onnellisia loppuja ja vaikka annetut oletukset antavat vihiä ilmiannon tuottamaan problematiikkaan, tulee loppuratkaisu, jossa uusi upseeri tulee ilmoittamaan tornin ja sitä kautta vangit tarpeettomiksi, musertavan yllätyksenä. Juuri kun kyläläiset ovat saavuttaneet vankeihin tasapainon, luutnantti neidon kiintymyksen ja rakennuspataljoona sille asetetun tavoitteen, kaikki pyyhitään pois ja vangit ammutaan. Aika on kuluttanut rintamaa 600 kilometrin päähän, mutta kylässä se on pysähtynyt.
Tavallaan teloitus symboloi myös sotilaan lempeä, joka kuolee yhtä äkillisen brutaalisti sotilaan siirtyessä uusille tantereille.

Teloitus on kuitenkin myös hyökkäys katsojaa vastaan, joka on niinikään ehtinyt samaistua elokuvaan jonka lämmin henki näin yllättäen nitistetään. Samalla se voi olla myös ohjaajan kaukainen viisaus siitä, mitä elokuvan jälkeen voi tapahtua. Venäläiset eivät ole valmiita hyväksymään saksalaisia ja venäläisiä tasavertaisina ihmisinä ja näkemään fasismin todellista luonnetta ( myös neuvosto)yhteiskunnan rakenteissa. Ei sovi suureen isänmaalliseen sotaan, että pahis löytyykin NKDV:stä.
Vaikka tällaisia humaaneja sotaelokuvia on nähty aiemminkin, kuten esimerkiksi käki, on polumglan eroittava tekija juuri humanismin poliittisuus. Elokuva ikäänkuin osoittaa, mistä fasismissa on kyse ja tätä ei varmastikaan monet ole valmiita hyväksymään.

Lynkattiinpa ohjaaja tämän jälkeen tai ei (kyseessähän on 27-vuotiaan Artjom Antonovin esikoisohjaus) on hän jo esikoisfilmillään tehnyt paljon enemmäin kuin suomalaiset kolleegansa, joiden tuotoksien taso on ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut varsin surkea, tähän yhteen ainoaan elokuvaan verraten. 
Elokuva kun ei yksinomaan ole poliittinen. Se on yhtäaikaan psykologinen ja oivaltavalla tavallaan myös historiallinen, mutta minun tulkintani on poliittisluonteinen vaikka vilpittömän epäpoliittisesti liikutuin loppuratkaisun brutaaliuudesta.
Analyysista olisi tullut pilkkutarkempi ja pidempikin, jollei kello näyttäisi jo liikaa ja koneeni simahtelisi jälleen amilolle luonnollisen ylikuumenemisen johdosta.