tiistai 21. syyskuuta 2010

Onneksi olkoon vasemmisto?


Ruotsin vaalitulos (siitäkin huolimatta ettei sitä ole vielä varmennettu) toistaa korviimme sitä samaa mantraa, mitä ovat toistaneet eurovaalit ja mitä myös uhkaillaan niin suomen kun euroopankin tulevaisuudessa toisteltaman:
Vasemmiston ote lipsuu - oikeisto ja etenkin äärioikeisto kasvaa.

Samanaikaisesti kuitenkin vasemmisto on saavuttanut itsensä sisällä merkittävän voiton. Nimittäin voiton fasismista.

Näyttäisi nimittäin siltä, että mitä fasistisempi ryhmittymä on laadultaan, sen enemmän sen toiminta (sananvalta) supistuu yhteen henkilöön. Otettakoon nyt vaikka esimerkkinä Aatun Saksa, Soinin Persut, Pim Fourtäinin (miten ikinä se sitten kirjoitettiinkaan) tyypit ynnä muut. Kaikki nämä ryhmittyvät ovat olleet yhden miehen luotsaamia (sitä kautta hyvin narsistisia (=vallankäytön seuraus, ei välttämättä syy)) pursia, jotka näyttäisivät myös kaatuvan johtajansa myötä.

Kun siirrytään lievemmin fasistisiin ryhmittymiin, diktaattori väistyy klikin tieltä. Otettakoon vaikka esimerkiksi Kokoomus, jonka arkkityypit me hyvin tunnemme (siellä siellä se Jyrki & co. on).

"Vittuun sä ja sun saatanan mikkihiiriklikki, painukaa takas kaaree imee toistenne dikkii"
- Steen1


Jos ennen muodostuikin poliittinen ympyrä jossa ääripäät muistuttivat toisiaan, ei enää välttämättä voida sanoa samoin. Vaikka uudelta vasemmistolta löytyykin toki tarvittavat puheenjohtajansa, ei entisenkaltaista henkilökeskeisyyttä oikeastaan ole enäää havaittavissa, kuin vanhan ajan fasistisluontoisissa jäänteissä.
Valta ainakin näyttäisi jakaantuvan.
Harmi vain ettei sitä parlamentaarisessa mielessä ole!

Näyttäisi siltä että äänestävä kansa haluaisi fasismia. Historia toistaa itseään siinä että yleispoliittisen tilanteen horjuessa, kaivataan kansan keskelle vahvaa johtajaa.

Vasemmisto tekisi virheen vastatessa fasismiin fasismilla. Siinä vasta onkin pulma, miten saadaan punavihreät puolueet vastaamaan tilanteeseen toistamatta historian virheitä, vaikkei historia nyt välttämättä itseään toistakaan. Parlamentaarisen suosion laskiessa voidaankin kysyä, onko parlamentarismi ainoa tie maailman parantumiseen (fasismin viiruksesta) kun suurinta osaa kansasta ei edes huvita ääneestää?








 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti