Venäjä, venäjä ja venäjä

Toisaalta: Jos bloggari ottaa bloggauksensa ensisijaiseksi tavoitteeksi yleisön tavoittelun, ei hän ole muuta kuin korruptoitunut bloggari. Asia on on asiaa, yleisöstä riippumatta (ja tämä on Aasian asia!).
Sotaa ei kannata jatkaa ilman joukkoja, kansan puuttuva tuki kun syö sissisodaltakin hapen jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää terrori.

Näistä molemmista avainsanoista linkitymmekin kätevästi käsiteltävään aiheeseen joka on jälleen:

Venäjä.

Tällä kertaa katsottuna kuitenkin vallan toiselta kantilta, Immanuel.
Puhuttaessa globaalin kapitalismin imperiumista, juuri venäjä näyttäisi tekevän poikkeuksen kentässä. Se kun ei ole useiden länsimaiden tavoin kehittynyt globaaliksi toimijaksi, vaan pikemminkin taantunut neuvostoajoistaan (jollei se ole aina ollut samaa mitä on, vain eri naamiolla) feodaaliseksi valtakunnaksi.

Toki venäjälläkin on oma vaikuttamisen naamio, mutta totuus on että länsimaisena demokratiana venäjä hajoaisi sisäiseen ristiriitaisuuteensa. Jeltsinin aikan tämä oli jo lähellä (Tatarstan, Baskorstotan, Tsetsenia, Karjala (?)), Putin (tiennäyttäjä) on vakiinnuttanut valtakoneistoa entisöimällä sitä kolmannen rooman bysanttilaiseen alkukuvaan, siinä missä punaisesta tsaarikunnasta päästiin eroon.
Kommunistisen ideologian tilalle on astunut (takaisin) Ortodoksinen kristinusko. 

 Venäjä nimittäin näyttäisi jakaantuvan feodaalivaltioiden tapaan sisäisiin ruhtinaskuntiin jonka jokaisella kreivillä tai hertualla on oma vaikutusmahdollisuutensa kakkupalan ulkoasuun. Parhaimmillaan ruhtinaalla saattaa olla takanaan jopa oma armeija (Ramzan Kadyrov) ja keskiaikaisten valtakuntien tavoin, armeijat voivat sotia myös valtakunnan sisällä (tätä todella on tapahtunut kaukasuksella: Venäjä-mielisten sotaa venäläisiä vastaan siinä missä tshetseenejä. Etelä-Ossetian sota oli sotaa valtakunnan sisäisten olojen vakiinnuttamiseksi ulkoisen vihollisen kustannuksella (löytäkää itse linkkinne!)).

Samoin kuin ritarisaduissa, tämänkin tosivaltakunnan hallinto on jäljiteltävissä yhteen ainoaan linnaan (kreml sanan varsinaisessa merkityksessä), jossa toki tuumaillaan sitä että tätä, kuitenkin kuninkaan tahdon mukaisesti. Mielenkiintoista nykytilassa on toki se, että vallankahvassa näyttäisi olevan jonkinlainen kaksoismonarkki. Tällaisetkaan viritelmät eivät toki olleet mahdottomia feodaaliajan hämärässä (Bysantissa keisari huomio aina patriarkan).

Eikä feodaaliajallakaan kaikki ruhtinuus ollut periytyvää. Valtakunnissa, lääneissä, provinseissa saattoi olla tyystin tavallisia vaaliruhtinaita, joiden vaalit olivatkin sitten ainoa kosketus kansaan (useimmiten vain tiettyyn kansanosaan). Tässä suhteessa mekin muistutamme feodaalivaltoja, joskin äänemme saatetaan ottaa paremmin huomioon. Venäjällä kun ei näyttäisi parlamentaristilla tahi ulkoparlamentaristilla liikkeillä olevan juurikaan vaikutusta vallanpitäjäin tahtoon.

Sotansa venäjä oikeuttaa tietenkin valtakuntansa pyhyydellä (siinä missä myös U.S.A osana pyhää Imperiumia), emmekä me takuulla halua uskonsa puolesta taistelevaa kansakuntaa alistamaan suvereenivaltiomme jäännökset feodaalinmaaherran käskyvaltaan. Huutelu ei kannata, Jyrki Boy.

Haluamamme fasismi taannuttaa meitä takaisin kohti kansallisvaltiota, eräänlaista homogenisoitua feodalismia jossa ruhtinas käy jo dialogia kansansa kera (Putinillakin on kyllä yhteys isovenäläisiin). Toisaalta se antaa internationalismille jälleen uudet toiminnan puutteet, vaikka jo hetken näytti siltä että Imperiumi olisi hotkaissut tämänkin piirteen osaksi koneistoaan.


Feodaali-Venäjän tavoin Imperiumikin saattaa kärsiä sisäisestä hajaannuksestaan ja sitä olisikin lyötävä sen ollessa heikoimmillaan, kysymys vain kuuluu: Millä aseella?
Kepinnokare saa karhun ärsyyntymään hengenvaaralliseksi.
Vai pitäisikö odottaa että se menee talviunille?

Uudelleen suverenisoituessaan Imperiumikin feodalisoituu.

 Kirjoittaja ei ole venäläisvastainen. Ei edes venäjävastainen. Kunhan vain kirjoittaa vastustaakseen länsipuoleista suomettumista.