Käännetään Mannerheimia haudassaan

Tajuntaani eksyi radioaaltoja jotka pyörivät mätänevän marsalkan viimeisten viiksikarvojen ympärillä. Itse kirjathan eivät minua, kumma kyllä, kiinnostaneet vaan korvaani särähti Raija Orasen tuomio ammoin nähdyn Uralin perhosen ylle.


Oranen väittää että taiteilija (kuka on Katriina Lillqvist) haukkuu Carl Gustafia täysin perusteitta lahtariksi ja haluaa taiteen kautta kostaa haudan taa.

Ensinäkään en usko että Lillqvist on sanonut mitään tuollaista ja vaikka olisikin, hän osuu lähelle asian ydintä.
Lahtarihan suoranaisesti tarkoittaa sian teurastajaa, enkä usko että Mannerheimilla oli tällä alalla kontillaan urotöitä, vaikka aika-ajoin punakaartilaisia pidettiin ravintoketjussa sikojakin alempiarvoisina eliöinä.

Oli sana sitten tappaja, murhaaja tai vaikka tuolloin useasti käytetty mestaaja, syyllistyy Mannerheim nimenomaan valkoisen armeijan kenraaliina kaikkiin niihin veritöihin jota hänen alaisensa suorittivat. Sillä ei ole merkitystä mitä hän itse ajatteli tai minne hän pakeni sodan jälkeen, sillä vastuu pysyy. Armeijan päällikkö on vastuussa joukkojensa teoista. Tuskin Ratko Mladic tai Pol Potkaan olivat henkilökohtaisella asteella yhtään pahempia murhaajia. Esimerkiksi Himlerin sanotteen suorastaan kalvenneen nähdessään kuoleman.

Mannerheim oli valokuvamannekiini, Hisse filmistara.

Mannerheimille on pikemminkin annettu historiallinen käsienpesu myöhempien tapahtumien perusteella ja totta on että sisällissodan kauhut kalpenevat hilpeän Aadolfin verikesteillä. Mannerheim siis, puolustaessaan suomen suvereeniutta natsi-saksan rinnalla, saa anteeksi oman maan kansalaistensa murhat. Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa.


Sotajumalan osuutta on käsitelty jo pitkään, ei tule siis yllätyksenä että lähetyksessä pureuduttiin Mannerheimin seksuaalisuuteen. Ruhosta haetaan kiihokkeita nykylukijain silmille, kuitenkaan vitsailematta marsalkan homoudella. Ehkä tämä, Mannerheimillekin, arka-alue saa monen nuuskijan nostamaan etuhäntäänsä ja ammentumaan syvemmälle koska marsalkka vaikeni naisistaan ja myös mahdollisista miehistään. Iät ajat käsitellystä huru-Ukosta halutaan kielen pääle vielä viimeiset kimpaleet.

Kuten edellinenkään kappale, ei myöskään radiolähetys kertonut Kustaasta mitään uutta. Hänellä oli se puolalainen ja tämä sveitsiläinen joihin hän äitiltään saamansa viktoriaanisen kasvatuksen mukaan syvästi ihastui.

Mielenkiintoisin piirre Mannerheimista on ehkä hänen toimintansa "tutkimusmatkailijana". Suuri Aasian ratsastus oli silkkaa pahansuopaista tiedustelua äiti Venäjän eduksi. Muistelmat lukeneena muistelen, ettei Mannerheim juuri antanut minkäänlaista arvoa Aasian kansoille, vaan perivalkoisen eurooppalaiseen tapaan piti heitä alemmassa arvossa, eikä voinut etenkään käsittää heidän musiikkiaan.
Kuten moni muukin kosmopoliitti, myös mannerheim oli enempi europoliitti (nykyään sana lienisi anglopoliitti).

Ehkäpä sanan poliitti, voisi myös unohtaa. Mannerheim saattoi tulla toimeen siinä jos toisessa aristokraattisessa pöytäkunnassa väristä riipumatta (ja lähetti työläispojat keräämään keittoonsa lahnan kieliä), mutta ei ole pysyviä todisteita Mannerheimin ystävyydestyä kansaa kohtaan, muuna kuin tykinruokana. Hän ei pane miekkaansa tuppeen ennenkuin viimeinenkin veripisara on vuodatettu ruutimarinoituun sisäfilekimppuun.

Itse nukkeanimaatio on erinomainen filminpätkä ja juuri sopiva krapula-aamujen herkistyneeseen tunnelmaan. Ammoisen kesäheilani kanssa vietin sen äärellä ja vierellä monta hyvää hetkeä.
Sydämeni pohjasta toivon ettei Renny Harlin saa kuunapäivänä valmiiksi omaa Hollywood-sovitustaan aiheesta, perinteiset kuvat umpihangessa hiihtävistä sotasankareista kun alkavat olla jo menneen talven lumia, jos ilmastonmuutos on totta.