Merenneidon monologi

"Varjele kivi minua skulptofiilien juonilta!"

Rastakasan alta on turistu lämmin historiikki audiovisuaalisesta ajastamme ja se on tehty ilahduttavan oivaltavasti.
Vapaan jakamisen filosofia on sinänsä jo vanha juttu, mutta yhtä vanhaa kuin jakaminen on myös supistaminen. Joku haluaa kahlita vapaat virrat kassaholveihinsa (täysin perusteetta) eikä se ole oikein. Laki (perusteltu tai perusteeton) tekee rikollisen ja kuka meistä tahtoisi vapaaehtoisesti niellä fariseusten hapatetta siellä, missä tooraa ei ennen ollut?

Sinä päivänä kun ojennusnuora määrittää liikkeemme, voidaan vapaan kehityksen sanoa pysähtyneen. Merenneito ei näytä hyvältä häkissä

Kuu ei paista, mutta purppurapilvien loimu tuo lähemmäksi päivää, josta sitrushedelmät kuplivat kuorensa pinnalle kiihoittavia pisaroita. Historiikkina tämäkin on tosi ja varsin vähänhuomioitu siellä, missä Mooseksen perilliset kääntävät kultalevyistä lisälakeja myöhempien aikojen pyhille.

Yhtä vanhaa kuin on vapaa tiedonjako, lienee lakkoilukin. Meidän ei vain enää tarvitse jakaa Spartakuksen kohtaloa. Siinä olemme kai kehittyneet.

Nyrkin kohotus on ymmärretty, eikä siihen vastata enää nauloilla kätöseen.

Kehitys voi kuitenkin jatkua, sillä liikkeen ei ole hyvä pysähtyä tahi ainakaan taantua, mikäli liikkeen laatu ei myrkytä merenneitoa kivelleen.

Mikäli raksutamme rystysiämme aina tovereillemme ennen isäntää, emme ole pötkineet ketjusta pitkälle.

Ja minä kaunis karjalaistyttö odotan nousuvettä. Vasta sitten voin luovia Laatokan lauhoille laineille.