On sikäli suotavaa verrata poliittista viestintätapaa antiikin Rooman retoriikkaan, koska retoriikkaa on ikä ja kieli tyyni tässä myrmidonisessa maailmassa. Tähän perään olisi asiaankuuluuvaa myös perustella, miksi asiat ovat näin kuin ne ovat, mutta artikkelissakaan linkitykselle ei löydy muita yhteyksiä kuin Cicero jonka johdannaisuus nykypäivän politikkoihin on vähintäänkin kyseenalainen.
Meillä täällä toimituksessa heitetään väitteitä, ellei jopa tosilauseita suuremman perustelun jäädessä uupumaan, mutta perustelematonta sinänsä ikä kaikki, vaikka loppupeleissä asiat ovat vähintään yksinkertaisia.
Kun nyt olemme kuitenkin lähteneet tälle roomalaislinjalle, voidaan todeta että valtakunnasta on jo jäänyt kauaksi vakaa kulta-aika jolloin hyve on kukoistanut alimmasta kansanluokasta keisariin itseensä.
Rappioituminen voisi olla osuva sana kuvaamaan sitä asennemuutosta joka on tapahtunut hiljaa, vaivihkaa vahvistuakseen kohti hetkeä, jolloin valtakunta natisee liitoksissaan.
Viihde on turmeltunut muodottamaksi mässäilyksi, politiikka menettänyt uskottavuutensa, eikä talouselämässäkään voi välttää pallosta puhkuvan pahan ilman katkua.
Teknisen kehityksen muassaan lietsoma bisnäskäyttäytyminen on jättänyt varjoonsa sen, mitä on moraaliksi kutsuttu. Vastaavanlainen ilmiö tapahtui myös antiikin aikuisessa imperiumissa. Valtakunnan rappio ei yksistään ilmentynyt hovin mädännäisyytenä vaan velttoutena kaikissa kansanluokissa.
Tällaista rappioitumista, sisäistä hajontaa, voidaan yrittää ehkäistä hakemalla ulkoisia vihollisia tai sitten sisäisiä, mutta laavan jo valuessa, on vain ajan kysymys, milloin se peittää allensa seitsemän kukkulan kaupungin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti