Eräs eilinen keskustelu käsitteli jatkuvaan kasvuun perustuvan talouskäsityksen ja kirjallisuuden yhtymäkohtia, unohtaen tietenkin ne radikaalit erot jotka käsitteiden välillä myös vallitsee. Siinä missä suu menee joskus solmuun, ei kynä kuitenkaan katkea. Maailmaa ei käy kiittäminen pelkistä suurista puhujista, sillä retoriikkaa on käytetty massojen harhauttamiseen aina hamasta helleenein ajasta asti.
On toki totta, että erityisesti painettu kirja ja mikseivät myös virtuaaliset artikkelit, pyrkivät kerta toisensa jälkeen hamuamaan ympärilleen suuremman yleisön. Jos ne eivät näin tee, ne katoavat siihen mustaan aukkoon jonne kaikki lukematon teksti luonteestaan riippumatta joutuu aikanaan.
Samoin kapitalismi haluaa tuottaa ja kuluttaa aina vain enemmän, leikkiä ja läträtä. Se änkee itsensä yhä suurempien joukkojen kiusaksi, tilaan kuin tilaan.
Kumpikaan ei uskalla pelätä väistämätöntä supistustumista. Se tulee kerta toisensa jälkeen katastrofina:
Ja katso, virrasta nousi seitsemän kaunista ja lihavaa lehmää, jotka kävivät laitumella kaislikossa. Ja katso, niiden jälkeen nousi virrasta toiset seitsemän lehmää, rumia ja laihoja; ne asettuivat edellisten lehmien viereen virran rannalle. Ja ne rumat ja laihat lehmät söivät ne seitsemän kaunista ja lihavaa lehmää. Siihen faarao heräsi.
Kun kapitalisti istuu kattauksellaan, hän ei ahmiessaan ymmärrä omia rajojaan. Lihoessa ei kasva, ja jos lihoessa ei edes räjähdä, kuolee jokainen sikanauta sukupuuttoon. Perään kaatu raiskattu ravintolahenkilökunta. Loputon lempi takkatulen loimuun kuluttaa halot ja puut.
Niin yksinkertaista se on: Kuluttaminen kuluttamisen ilosta ei kannata.
Teksti taas osaa paeta. Se ei ole koskaan kummunut materiasta ja näyttäisi siltä, että se tarvitsisi kokoajan vain vähemmän materiaa ympärilleen. Niilin kaislat suhisevat rauhassa (?) eikä eläinparkojen tarvitse pelätä nahkansa puolesta. Olen optimistinen: Eräänä päivänä puut kasvavat satavuotiaiksi. Teksti on vaihtanut alustansa audiovisuaaliseksi, vaikka jostainhan sekin ammentaa virtansa.
Kapitalismi on yrittänyt matkia perässä (vai oliko se ensin?). Se on muka muuttunut jälkiteolliseksi palveluyhteiskunnaksi, jossa kaikilla on tasa-arvoiset lähtökohdat.
Kuitenkin työn tarpeen vähenemisestä huolimatta meidän onkin nyt tehtävä enemmän työtä ja työstä toipumisaika on osoitettava kerta toisensa jälkeen laadukkaammaksi. Eivätkä nallekarkit käy todellakaan tasan.
Minusta tuntuu että kyökissä on sama kokki. Emme ole koskaan olleet moderneja. Ateria vain on vaihtunut nakeista ja muusista lahnasushiksi.
Tai peräti Pizza-Kebabiksi:
Meillä päin käy vain kasvisateria tai ongimme kalat omiin tarpeisiimme aamunkoissa.
Tekstin tuottoa tärkeämpää on nimittäin tekstin sisältö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti