Jorma Uotinen ja Venäjä

 Millaista on olla Jorma Uotinen?, kyselee Helsingin sanomain viikkoliite (38/10) ja antaa vastaukseksi kahden aukeaman haastattelun, kuvineen ja välttämättömin (?) mainoksin.

Nimi Jorma Uotinen tuli omiin korviini ensimmäisen kerran jo kersana, kun eräs serkuistani kertoi joutuneensa miehen seksuaalisen häirinnän kohteeksi kuopiolaisessa ravintolassa. Tarkemmat yksityiskohdat olen muististani jo kadottanut eikä tarkoituksenani ole maalata lööppiä discohäiriköstä.

Kuitenkin, miehen maine oli silmissäni pilalla. Ainakin siihen asti kunnes kuulin Station Square Tangon.

Eihän tuollaiseen kykene kuka tahansa, kyseessä kun on toiseksi parasta mitä olen suomalaisen tangon kentällä kuullut/nähnyt sitten (entisen toiseksiparhaan) Liljankukan. Nuoruustango kun on yhä tyylilajin lyömätön huippu (Nylon beatin raiskausyrityksistä huomioimatta). Jorma Uotinen tavallaan muutti musiikkityyliin perinteisesti yhdistetyn kesäisen järvenrannan tanssilavoineen, öljysammioiden taustoittamaksi mereksi, josta on ratayhteys globaaliin todellisuuteen, mistä kielii jo kappaleen nimikin.
Vaikka Helsingin rautatieasemalta ainoa yhteys ulkomaille on venäjä, Station Square Tangossa on futuristinen liike, joka väläyttelee vaivihkaa silmiimme vihjeitä tuotantoprosesseista (liike), mikä ei ole sinänsä ihme, koska koko ohjelma jossa kappale syntyi, perustui musiikin tuottumiseen [liike], ei sinänsä tuottamiseen läpikaupallisessa mielessä (liikettä sekin (toistettakoot ettei kaikki liike ole jatkuvaa kasvua))

Kuitenkin ennenkaikkea Jorma Uotinen puhdistautui silmieni kiirastulessa takaisin siksi kimaltelevaksi koreografikerubiksi, jota hän on yhä.

Hesarin jutussa käsitellään Uotista hänen 60-vuotisen elämänsä ja 40-vuotisen taiteilijauran kautta (Bloggari onnittelee molemmista virstanpylväistä). Juttu ei kyllä tue minkäänlaisia käsityksiä yhteiskunnallisuudesta, päinvastoin, mutta se paljastaa millä keinoin Uotinen on täyttänyt meissä jokaisessa vellovan ideologisen tyhjiön: Rakkaudella taiteeseen (se on ihmisiin) ja muotiin (kuin myös) joista hän on sekoittanut itselleen että itsestään sen boheemin kosmopoliitin, jona me hänet tunnemme. Joppe rakastaa juurikin liikettä, joka oli aikoinaan myös futurismin olennainen tekijä, kuitenkaan yhdistämättä sitä fasismiin. Olennaisena tekijänä välkkyy enemmänkin kantaaottamattomuus (mikä on yhtäaikaisesti kantaaottamista) ja keskittyminen yksinomaan ihmissuhteisiin.

"Kun paranemisprosessi lähti käyntiin, päätin, että jos selviän tästä, musta tulee tanssija. Olin ymmärtänyt jokaisen millimetrin merkityksen."

Liike on ajankuljettamista, ilmiö johon niin taide, muoti kuin yhteiskuntakin ketjuuntuu hammasrattaineen ja yleisestä harhaluulottelusta huolimatta, tähän liikkeeseen VOI vaikuttaa. Tanssi, koreografia, teatteri kuin kaikki muukin taide, ovat ennenkaikkea tämän liikkeen jäljittelyä, siinä missä ne ovat yhtäaikaisesti liikkeeseen vaikuttamista. Liikkeessä on halu. Jäljittelynhalu taas näyttäisi olevan jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, jolla hän täyttää sisäistä tyhjiötään, otettiin siihen ideologiaa tai ei. Liike voi suuntautua minne vain.

Eikä Uotisen liike ole mitään tyhjäkäyntiä. Hesari ei tarkalleen paljasta Uotisen liikkeen kehityskulkua (eihän kaikella liikkeellä tarvitse edes olla kapitalistisen kasvukäyrän mukaista kliimaksia (ja sitten taas uutta ja uutta ja uutta)), se antaa vain viitteitä, mutta kun puhutaan miehestä, joka yrittää sovittaa Stravinskyä ruumiinkielelle, on kyseessä tekijä joka todella ymmärtää musiikkia. Visualisoinnit vain joko onnistuvat tai epäonnistuvat. Uotinen voisi yrittää uudelleen ja vaikka emme voi olettaa yhteiskunnallisten perspektiivien ilmaantumista miehen tuotantoon, olisi silti mielenkiintoista nähdä, miten hän saisi sovitettua kevät uhrin globaalin-suomalaiseen ruumiinmaisemaan.

Liikkeen näkemisen tarkkuus näkyy myös sinä runsaana ja ryöpsähtelevänä kielenä, jota Uotinen puhuu. Hän ei käytä niitä lööppijulkkisten perinteisen latteita lausunta jossa todetaan "että mää oon tehny aina sitä mist mää oon ite tykänny" "kilpaillessa huipulle, vaaditaan ponnistuksia" "Mä oon tehny töitä mun haaveiden eteen". Vaikka viesti saattaa olla kutakuinkin sama, Uotista on ilo lukea. Hänessä on aimoannos runoilijaa. Vaikka Uotinen ei taida astella vasemmalle kameran ulkopuolella, ei Bloggari voi häntä Hesarin perusteella ainakaan vihata.

Tekstin liikkeen kanavoiva (öljy)putki on futurismi, joka vie materian (tällä kertaa takaisinpäin) venäjälle:

Vladimir Majakovski, sanoi olevansa täynnä rakkautta ja vihaa. Tavallaan hän kanavoi sen poliittisen uhon ja vimman joka italiassa sai alkunsa, keskelle neuvostovaltakunnan sotaisaa alkua, jossa se kypsyi runouden anarkian loogiseksi kukaksi. Jos nyt (venäjän)kielellä olikin ollut aiemmin liikettä, väänsi Vladimir nupit hetkeksi kaakkoon. Runous oli ainoa vaihtoehto, aikana jolloin paperikoneiden pysähdys teki pidemmän proosan mahdottomaksi.

Majakovski, joka oli kurkkuaan myöten täynnä maaorjien piiritanssia Babajagan mökin ympärillä, ymmärsi ettei venäjää voi kuin vihata ja rakastaa. Epäilemättä rakkaus sammui sitä myötä, kun modernin (eli teollisen) ja kenties myös kansainvälisen neuvostovaltion sijasta, vain tsaari vaihtui punaiseksi Gruusialaiseksi, eikä kansa nostanutkaan huopikkaitaan ojasta. Poliittisen vallanpitäjän ihmisviha kyltyi Majakovskin kohdalla surullisen omaehtoiseen päätökseen, josta ei voitu syyttää ainoastaan Majakovskia itseään. Van Goghin tavoin, hänestä tuli yhteiskunnan itsemurhaama.  Rakkaus ei yltänyt tavoitteeseensa (mutta rakkaus ei kuollut).

Myös nykyvenäjää sekä vihataan että rakastetaan. Liikemiehet (liikkeen yksitysomistajat) varmasti rakastavat Oligarkkeja ja sitä vaurastunutta venäjän osaa, jonka kanssa voi hieroa kauppaan, samaanaikaan kuin aktivistit vihaavat venäjän vallanpidon autoritäärisyyttä. Kaiken tämän ympärillä osa ihmisistä (kansa voisi olla liikkeen kollektivisoija, jakaja, yhteistäjä) rakastaa venäjän ja venäläisen kulttuurin sisäistä rikkautta.

Venäjä ei nimittäin yleisen harhaluulon mukaan ole yksinomaan köyhä maa. Karjalan tasavalta voi hämätä, koska se kyllä kuuluu yhteen valtakunnan köyhimmistä provinsseista ja lähimpänä suomea, on looginen turistireissujen kohde.

Sen sijaan venäjän ytimen: Volgan ympärillä kukoistaa rikkaampi kuva valtakunnasta. Vauraus on asunut volgan varsilla jo kauan ja pysyvästi viimeistään siitä asti, kun volgaan yhtyvän moskajoen varrelle rakennettiin uusi kaupunki. Siitä asti, vedenliikkeen vastaisesti, vauraus on liikkunut myös Moskovaan päin, mutta esimerkiksi Kazan (tataarien kaanikunnan pääkaupunki) on veronkannosta vapaa ja siksi huomattavasti vauraampi, kuin monet muut alueen (vauraat) kaupungit.

Näyttäisi myös siltä, että siellä muslimit ja ortodoksikristityt pystyisivät elämään sulassa sovussa (siitäkin huolimatta että asuvat pääosin eripuolella jokea). Alistuminen erivapauksiin on vaikuttanut fiksummalta vaihtoehdolta kuin täysi vastarinta (vertaa Tshetsenia) vaikka vasta historia näyttää (jonkun silmille) asioiden  todellisen viisauden, jos näyttää. Ihminen ainakin vaikuttaisi pysyneen yhtä tyhmänä kuin aina ennenkin.

Puheet muslimiterrorismista ovat jo onneksi liikkuneet huomion keskiöstä sen rajamaille

Me täällä toimituksessa jatkamme, oman liikunnan ohessa, liikkeiden analysointia.